Kevättalvella 1966 koettiin Pelkosenniemellä vuosisadan kovimpia pakkasia. Jo edellisenä syksynä oli Mairisaaren ja Lietesaaren välille muodostunut suppojäästä syyspato, jota oli yritetty murtaa, siinä onnistumatta. Talvella joki jäätyi paikoin pohjaa myöten. Pakkanen koetteli kiinteistöjen vesijohtoja, niitä sähkölaitoksen miehet sulattelivat kahden kuukauden aikana.

Samana kevään olin Helsingissä Ammattienedistämislaitoksella opiskelemassa sähköyliasentajan tutkintoon. Jäätymisongelmista ei minulle ilmoitettu, vaikka olin hoitanut sivutoimena Vesiosuuskunnan isännöitsijän tehtäviä. Esko Alatalo toimi sijaisena ja hoiti sulatukset. Hyvä niin, kyllä minulla oli opiskelussa liian kanssa punnertamista.

Toukokuun alussa olin kotona tutkinnon suorittaneena. Asentajan- ja isännöitsijän tehtävät jatkuivat. Saman kuukauden kahdeksantenatoista päivänä Kemijoessa kirkonkylän alapuolella teräsjäät patoutuivat Mairisaarta vasten, aikaisempia vuosia tiukemmin. Aamuyöstä vesi nousi uhkaamaan rakennuksia ja maantiellä kulkua.

Yöllä kolmen aikaan nimismies Kosonen soitti minulle ja kysyi, voisinko tulla häntä noutamaan veneellä, kun Ojalanojan kohdalla on maantie veden vallassa. Nimismiehen tehtäviin kuului hätätapausten johtaminen. Hän päätti hätätilasta ja pyysi Sodankylän varuskunnasta sotilaita, räjähteitä ja helikopterin lennostosta apuun. Iltapäivällä kirkonkylä oli veden vallassa, vesi kasteli , siirsi ja vei rakennuksia mennessään.

Aake Ahvenainen oli ajan tasalla ja valokuvasi harvinaista luonnon tapahtumaa monelle rullalle, tunti, tunnilta kahden vuorokauden aikana. Minun huoleni oli sähkön- ja veden jakelu. Vedenottamo oli terveystalon rantatörmällä, kolme metriä maanpinnan alapuolella. Lähdin vedenottamoa pelastamaan, sain metsänhoitaja Korhosen kaveriksi. Vesi oli jo kynnyksellä sisälle valumassa, kun astuin sisälle ja vedin perässäni oven kiinni. Aloin tilkata trasselilla oven pieliä, sitä mukaa kun vesi nousi. Asensin mukaan ottamani oman vesipumpun, pumppaamaan vuotovedet ulos tuuletushormin aukosta. Vesi nousi ja nousi puoliväliin ovea. Korhonen odotti veneessä ulkopuolella. Hän oli jo huolissaan ja vaati kovalla upseerin komentoäänellä tulemaan veneeseen ja tottelemaan.

Viimeisenä pelastusyrityksenä raahasin tosi raskaat pumppujen sähkömoottorit huuhtelusäiliöiden päälle katonrajaan. Lopuksi irrotin sähkömittarin ja ripustin katonrajaan. Korhosella oli hätä miten pääsen veden takaa ulos, kun vesi syöksyy sisälle. Asetin jalat sähkökeskuksen päälle ja avasin oven. Veden syöksyessä näytti siltä, että koko vedenottamo tuhoutuu, kun huuhtelusäiliöt keinuivat veden voimasta. Pääsin puolikuivana veneeseen, vesi jatkoi nousuaan ei auttaneet pelastusyritykset, kaikki kastui.

Pelastustoimet jatkuivat, helikopterilla oli pelastuslentoja. Olavi Kantolan talo oli jäänyt veden saartamaksi, sieltä kopteri nouti Tasalan mummon ja pelastajat Jouko Lindfors ja Esko Alatalo uittivat lehmät maalle. Sinne jäi karja kuusentyvelle.

Seuraavana aamuna helikopterilla kuljetettiin räjähteitä padolle. Ensimmäinen neljänsadan kilon panos ei saanut jäitä liikkeelle. Toiseen latinkiin sotilaat panostivat kahdeksansataa kiloa räjähdettä. Se tehosi ja jäät lähtivät liikkeelle, aiheuttaen ennennäkemättömän myllerryksen. Räjähdyksen paineaalto rikkoi lähitalojen ikkunoita, muistini mukaan kahden kilometrin etäisyydellä olleesta virastotalostakin särkyi ruutu.

Sähkölaitoksen asentajat erottivat jäiden rikkomat johdot verkosta sitä mukaa, kun pato eteni. Veden laskettua, Kemijärveltä saapui sähkömiehiä korjaamaan johtoja, kuivaamaan sähkömoottoreita ja sähkökeskuksia. Teuvo Lampa ja Lennart Eskelinen avasivat vedenottamon sähkömoottorit ja kuivasivat ne nestekaasu tohottimella. Tähtikolmiokytkimiä ja sähkökeskusta piti kuivata sama tavalla. Veden jakelu alkoi jo samana päivänä.

Sähkön jakelu oli poikki monesta taloudesta monta päivää. Arvospuolen joenylityspylväät vei tulva ja uuden rakentaminen kesti viikkoja. Virastotalon kellarikerroksessa sijaitsi Telen arvokkaat keskuslaitteet. Puhelinasentaja Ilmari Lahtela pelasti keskuksen kumiveneellä seilaten. Ilmaria muistettiin uroteosta seuraavana Itsenäisyyspäivänä, Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalilla kultaristein.

Kunta nimesi vahinkoja arviomaan toimikunnan. Olin mukana sähkövahinkoja arvioimassa. Toimikunta arvio kirkonkylän , Kairalan ja Luiron vahinkoja kärsineet kiinteistöt. Tämä tarina on pintaraapaisu tapahtumista ja kärsimyksistä mitä perheet saivat kokea. Tulva pilasi monen perheen kesän, lattiat täytteineen oli uusittava ja seiniä kuivattava.

Onko Kitisen rakentaminen estänyt tulvan uusiintumisen kirkonkylässä, nähdään tulevaisuudessa?

–Matti Hulkko

Jäistä vapautunut virta solisee iloisesti pyörteillä ja auringonsäteillä leikkien. Rantasipit ja västäräkit ovat palanneet rannoilleen, niiden viserrykset yhtyvät kevään tuoksuihin. Minä rentukanverso herään ja nostan nuppuni virran pintaan. Lämmennyt vesi vahvistaa varttani ja lehteni levittäytyvät tuulen hyväiltäväksi. Kerään voimia kukintaani, nuppuni imee raikkaan veden makunautintoja. Öiset rantojen jääriitteet yrittävät turhaan hidastaa kasvuani, auringon lämmittävät säteet eivät anna pakkaselle valtaa. Kristallina helmeilevä aamukaste jouduttaa terälehteni avautumista.

Varhain kesän kynnyksellä on meidän rentukoiden vuoro valloittaa virran rannat keltaiseen syleilyyn. Koskikorennot eivät meistä välitä, räpyttelevät koreita pitkiä siipiään, pistäytyvät vedenpintaan pudottaen munansa ja jatkavat matkaansa tuonenlehtoon. Vaatimattomat rantakärpäset aloittavat soidintanssinsa. Niille kelpaan ja ne käyvät siemaisemassa mettä kukastani. Tuoksuni ei niitä houkuttele, mutta keltaista värinhehkua ne eivät voi vastustaa.

Monta päivää en jaksa rantakärpäsiä ruokkia. Katselen ympärilleni, huomaankin kuinka ylempänä rantatörmällä kulleron nuput kaipaavat keltaista väriä. Huikkaan kukille, että vapautan värini, jos otatte nämä ötäkät ruokittavaksi. Lupasivat ottaa.

Irroitan terälehteni yhden kerrallaan ja löysään tuulen ja virran vietäväksi. Jään vaatimattomana kasvattamaan siemeniäni ja odottamaan seuraavaa kevättä.

Kirkkaan keltaiset kullerot pitävät terälehtensä tiukasti supussa, eivätkä päästä mehiläispistiäisiä emilleen. Odottavat yötöntä yötä, juhannusta. Silloin on lemmen aika. Kullerot nauttivat keskikesän juhlasta, antautuvat mielellään tyttösille poimittavaksi kukkamaljakoihin ja matkailijoiden ihailtavaksi.

Lopulta juhlintaan väsyneet kullerot etsivät värilleen seuraavaa kantajaa. Sade tulee avuksi ja puvun vaihto tapahtuu niitylle ilmestyneille voikukille. Puku onkin kukille tarpeeseen, kun pitää valloittaa laajat niittypellot ja niillä pörräävät siivekkäät, yhtäkään hylkäämättä.

Kauniisti kesän keltaiset kukat kiertää lemmenkipeiden neitosten kutreja seppeleinä ja antavat terälehdillään vastauksen rakastetultaan.
–Matti Hulkko

Pelkosenniemen kylän liepeille majoittuneita saksalaisia sotilaita seurattiin, eikä heitä pelätty. Oli vuosi 1944. Kahden viikon ajan olin iloisin mielin kulkenut ensimmäisiä koulupäiviä.

Oli tavanomainen syyskuun ilta, kun nukahdin toiveita täynnä kouluaamua odottamaan. Aamuyöstä heräsin hälinään, kun isä, äiti ja kotiapulainen pakkasivat astioita saaveihin ja vaatteita isoon puiseen kenkälaatikkoon. Myös sisarukseni Juhani, Risto, Marjatta ja Helena valpastuivat ihmettelemään pakkaamista. Isä kertoi, että Pyhäjärven Reino oli käynyt ja käskenyt valmistautumaan lähtöön. Myös pappilasta oli soitettu samasta asiasta.

Äiti selitti, että nyt lähdetään ukin luokse Iisalmelle. Isän käskystä, Juhani lähti puoli viideltä noutamaan edellisenä päivänä ostettua jaaraa Saunavaarasta Matomaan Kallelta. Talosta Juhani oli saanut sen verran narua, että sai pässin talutukseen. Olivat jaara ja Juhani ottaneet yhteen matkan varrella, kun se oli säikkynyt saksalaisia ajoneuvoja. Lehti-Patju teurasti pässin ja suolasi puusaaviin. Saavi lihoineen katosi Kemijärven asemalle.

Ei me lapset oltu moksiskaan evakkoon lähdöstä, ei siinä itketty. Päinvastoin olimme iloisia, kun pääsimme matkustamaan. Isän pyynnöstä Kemijärveltä saapui Kemiyhtiön kuorma-auto noutamaan yhtiön ja meidän omaisuutta. Meidät lastattiin kimpsuineen kampsuineen samaan kyytiin. Nuorimmat pääsivät äidin kanssa kuljettajan vierelle hyttiin. Juhani ja minä saimme vilpoisen kyydin lavalla. Isä jäi jatkamaan yhtiön töitä.

Kuulin myöhemmin naapurin pojalta, kuinka hän oli opastanut saksalaista, moottoripyörän sivuvaunussa istuen, ostamaan meidän kanoja. Kanat oli sullottu elävinä kahteen säkkiin. Maksu suoritettiin ilmeisesti rahalla tai konjakilla, tavan mukaan. Lehmien, Kirjon ja Leimun, monivaiheista jalkapatikassa suoritettua kuljetusta Ruotsin puolelle huolehti kotiapulainen Helmi. Lehmät jäivät Ruotsiin ja Helmi tuli luoksemme Iisalmelle.

Kemijärvellä odotimme junan lähtöä, ensin ukin luona Nokkalassa, sitten aseman lähellä Pohjolaisella. Siellä riippui olohuoneen katosta taitavien poikien tekemä lentokone, joka on jäänyt minulle erityisesti mieleen.

Asemalla odotellessa tuli ilmahälytys, ihmiset juoksivat peloissaan ulos suojaa etsimään. Äitini ja eräs toinen äiti lapsineen päättivät jäädä paikoilleen. Osumia ei asemalle onneksi sattunut. Junasta saimme kaksi vastakkaista paripenkkiä, penkkien välin äiti täytti mukana olleilla makuuksilla.

Kommelluksitta saavuimme Iisalmelle. Eno oli vastassa ja kyyditsi meidät ukin kotiin. Siellä vierähti muutama viikko. Muistan, että kävin apulaisen kanssa useamman kerran kirkossa. Kanasen sekatavarakaupasta kävimme ostamassa sota-ajan makeaa, puuronkastiketta ja hiivaa. kerran kun äiti osti lihaa ja alkoi valmistaa siitä ruokaa hän huomasi lihassa mönkivän raatokärpäsen toukkia. Liha palautettiin kauppaan.

Pian eno hommasi meille turvallisen asunnon Vieremän Kauppilanmäen Kattaalaan, äidin serkun kotiin. Kattaalan pirtti oli laaja ja graniittikivestä tehty uuni lohkaisi siitä suuren osan. Hiilloksen päällä koukussa kypsyivät keitot ja uunissa leivät ja paistit. Saimme peräkamarin käyttöömme.

Isoveljeni Juhani pääsi jatkamaan koulunkäyntiä. Pitkän koulumatkan hän taivalsi yhdessä talon tyttären Leenan kanssa. Äiti ei minua tuolle koulutielle päästänyt, vaikka olin jo täyttänyt seitsemän vuotta. Matka olisi pitänyt kulkea hiihtäen metsän halki. Juhaniakin oli pelottanut kovasti aina, kun oli joutunut yksin pimeällä taivaltamaan.

Joulua ja isää odoteltiin hartaasti. Marjatta ja Helena muistivat isää joka ilta iltarukouksessaan. Kerran Marjatta oli katsonut isän valokuvaa ja sanonut, tule pois isi siitä kuvasta minulla on niin ikävä. Koulun kuusijuhlaan saimme hevoskyydin, talon pojan Paulin ollessa ohjaksissa. Juhla jäi lyhyeksi, kun jo menomatkalla katkesi aisa. Paulilla oli onneksi kirves mukana ja metsästä löytyi uusi aisapuu. Loppujuhlan tarjoiluun ja joulukorttien jakeluun ehdimme.

Leenan opastuksella valmistimme joulukoristeita. Kuusen kynttilätkin hän valoi kuistilla, pumpulilankaa eläinrasvassa uittaen ja välillä jäähdyttäen. Kuusen koristelussa ja joululeikeissä olimme innolla mukana.

Leenalla oli laulut ja leikit muistissa. Riston kanssa saimme sukset lahjaksi, niillä hiihdettiin ja otettiin mäessä ”akkoja”. Tapaniksi, talon pojat Pauli ja Pentti valmistivat läheisen lammen jäälle karusellin. Riu`un päähän kiinnitetty kelkka kiersi ympyrää hirmuista vauhtia, kun pojat sitä kierrätti. Lapin lasten riemulla ei ollut rajoja, lumeen lennettiin jok`ikinen. Vanhempikin väki oli tuota hurjastelua seuraamassa.

Kengistä oli puute, isä oli tuonut nahkaa niiden tekoon. Fransu-sedän ja isän mukana saimme hevoskyytiä, kun kävimme suutarilla mittoja antamassa lapikkaisiin. Eivät ne lapikkaat koskaan valmistuneet. Valokuvassa kävimme Iisalmessa koko konkkaronkka.

Maaliskuussa aurinko pitkitti päivää. Aikuiset sanoivat sodan päättyneen ja pääsemme kotimatkalle. Isä tuli meitä noutamaan. Hevoskyydillä menimme Kauppilanmäen asemalle, junalla Kontiomäen kautta Ouluun ja edelleen Iihin. Junalla ei pitemmälle päässyt, koska Iijoen silta oli räjäytetty. Junassa oli ahdasta, sotilaat nukkuivat jopa hattuhyllyillä. Täitä saimme matkamuistoksi. Iistä matka jatkui Koskisen Jaskan sekajunassa. Autossa oli kotimatkalla Pelkosenniemen nimismies Enojärvi perheineen, kuljettajan vaimo Eeva ja Eevan veli Yrjö arkussa lavalla.

Kemissä yövyimme apteekkarin vieraana. Muistan kuinka talon tyttö piti meille seuraa ja lahjoitti kaikille lasten kivisormuksia. Aamulla matka jatkui. Rovaniemen tiellä oli sotapoliiseilla tarkastus ja puomi. Nimismies tiesi, että lapsia ei saanut päästää ohi miinavaaran vuoksi. Niinpä hän neuvoi miten heidät piilotetaan huopien alle ja hän hoitaisi sotapoliisit. Nuoremman lapsen Helenan suun edessä piti äiti kättään ääntämisen pelosta. Puomi aukaistiin ja matka jatkui maaliskuun routaisella tiellä, hätäisesti korjattujen siltojen ylitse, halki savupiippuja törröttävän Rovaniemen.

Aamuyöstä saavuimme kotiin, polttamatta jääneeseen Niiniveteen. Siellä meitä odotti Vihtori Iivari, hän oli lämmittänyt taloa ja keittänyt poron keuhkoista keiton. Työkansa näkkileipä margariinin kanssa maistui evakosta saapuville. Metsänhoitaja Saarivirran perheen kotiuduttua saimme heiltä maitoa Juhanin noutamana. Meidän omatkin lehmät ja kotiapulainen kotiutuivat ajan myötä.

Kevät kului jännittävissä touhuissa, jatkuvasti ilmestyi lumen sulaessa saksalaisten ulos heittämiä tavaroitamme. Huonekalut oli osaksi rikottu, mutta kirjat saatiin suhteellisen hyväkuntoisina kirjahyllyyn. Kosteen kauppatavaroitakin löytyi Lehtikankaalta.

Lumien sulettua pioneerit raivasivat miinat ja rahtasivat moottoripyörän sivuvaunussa ammuksia jokeen. Sieltä me pojat niitä ongittiin. Ruutia poltettiin sankoissa ja nalleja räjäytettiin kiveä vasten. Talon korkuisia liekkejä saatiin aikaiseksi. Päätä särki hirmuisesti, kun ruutia käsiteltiin. Ihme oli, kun hengissä selvittiin. Oli se kranaatinheitinammusten käsittely niin rajua rantakivikossa. Isompia saksalaisten ammusvarastoja pioneerit räjäyttivät suojapaikoissa. Miehet kiersivät taloissa varoittamassa vaarasta ja käskivät mennä pirtin uunin taakse suojaan räjäytyksen ajaksi.

Näin kesä kului vaaran läheisyydessä. Syksyllä pääsin jatkamaan koulua. Minut pakotettiin suoraa toiselle luokalle, vaikka ekaluokka oli jäänyt käymättä. Itkien panin vastaan ja sanoin, että Santerikin on parempi lukemaan. Tyhmiä olivat opettajat, eivät antaneet lapsen kehittyä normaaliin tahtiin.

—Matti Hulkko

Kevät on jo pitkällä ja aurinko sulattelee viimeisiä lumia. Silloin minä, unelias hillanverso herään, kuulostelen ja katselen uteliaana ympäristöä suuren suon mättäältä. Juureni ovat vielä unessa routaisessa maassa. Kyllä on mielenkiintoista herätä pitkästä talvihorroksesta, kuulla lintujen liverrystä, aistia kevään tuoksuja.

Kurjet ovat saapuneet syntysijoilleen, koikkelehtivat pitkillä koivillaan mättäältä mättäälle maukkaista karpaloista nauttien. Välillä huutaa toitottavat ja esittävät rytmistä tanssia. Saalistavat joskus herkkupalan sammakosta. Kapustarintakin ylpeilee kauniilla rinnallaan ja kuuluttaa tuloaan viheltäen.

Odottakaahan, kun saan juureni hereille, niin nostan nuppuni ylemmäs ja liityn soidinmenoihinne. Käkikin on jo saapunut ja kukkua helskyttelee koivikossa.

En enää pelkää hallaöitä. Uskallan aukaista nuppuni ja levittää valkoisen hääpukuni täyteen loistoonsa. Nautin kesästä täysin siemauksin ja odottelen pölyttäjää.

Havahdun siihen, kun ukkonen jyrähtelee. Voi, eihän vain raekuuro pilaa häitäni, vavisten odotan sen ohimenoa. Ukkonen loittonee, tuuli tyyntyy ja aurinko kuivaa hääpukuni.

Sateen jälkeen suolle ilmestyy kuin tyhjästä kaikenlaisia itikoita ja pörriäisiä. Niillä on kova jano, lentelevät kukasta kukkaan mettä imien pitkillä kärsillään.

Kuulen kuinka mätästäni lähenee ihmeellisen ihanalta kuulostava surina. Kohta näen kuinka pörriäinen muut kukat hyläten istahtaa minun hääpuvulleni. Tarjoan häämaljallisen mettä juotavaksi. Tunnen kuinka pörriäisen karvainen iho kutittaa minun emiäni. Nautin lemmen-hetkestä ja pölytyksestä. Ikimuistettavan hääpäivän jälkeen alkaa jännittävä odotus.

Aurinko valaa lämpöä ja valoa päivin öin. Minä kasvatan jo toista nuppua. Lintujen viserrykset ovat hiljentyneet. Käki kukkuu soidintansa ja hakee käenpiian pesää vaihtaakseen siitä munan omaansa.

Pulskistun päivä päivältä, avaan nuppuani posket punaisina hehkuen. Suolla vipeltää kahlaajien ja vesilintujen poikueita. Etsivät ötököitä ja vihantia kasvien versoja. Haukat ja pikkupedot pyydystävät niitä poikasilleen syötäviksi.

Öisin aurinko painuu metsän taakse ja usva leijailee kylmänä suolla. Pakkasöistä on jo pelkoa. Pitää kiireellä kypsyä maukkaaksi hillaksi. Kesän mittaan olen saanut kullankeltaisen ja houkuttelevan ulkonäön. Tulisipa nyt mesikämmen pentuineen ja ryystäisi minut suuhunsa makoisasti maiskutellen.

Odotellessani lehahtaakin käki mättäälleni ja nokkii minut nokkaansa nielaisten vatsaansa. Nuori käki ei tiennyt, että kukkuminen ei enää onnistu, kun syö kypsän hillan. Tämän perimätiedon käki unohti ahmaistessaan herkullisen hillan. Nolona se lähtee lentää liihottelemaan, pyrstö keikkuen, äänettömänä Afrikkaan.

—Matti Hulkko

En ollut kolmeatoista täyttänyt, kun keväällä 1950 pyöräilin töitä kysymään Mairijoen Sahan isännältä Heimo Arvolalta. Hän oli sodat käynyt mies, aina huumoripilke silmäkulmassa. Ei hän heti torjunut pyrkimystäni. Ehdotti työkoetta, osoittaen pintakasaa: ”Pieni kokeeksi nuo pinnat metrin mittaiseksi ja pinoa”. Siinä oli haastetta. Olin aikaisemmin veistellyt kirveellä leikkiveneitä, polveenikin iskenyt.

Seuraavana aamuna otin isän pikku kirveen mukaan ja pyöräilin seitsemäksi töihin. Isäntä näytti mallia miten pinta katkaistaan kirveellä vinosti iskemällä. Paksuimmat tyvipinnat sahataan. Valitsin tukevan pölkyn hakkuualustaksi ja sitten kirves heilumaan. Niin alkoi pintakasa siirtyä pinoon. Illalla pinnat olivat metrin korkeassa ja neljä metriä pitkässä pinossa. Isäntä hyväksyi minut töihin. Näin onnistui elämäni ensimmäinen työnhaku.

Sahalla oli töissä muitakin koulukavereitani: Erkki Pyhäjärvi, Mikko Hiltunen, Toimi Pyhäjärvi ja Arvo Kilpimaa. Meitä ohjasivat sahan isäntä Heimo, perämies Martti Hoffren ja tälläri Sulo Arvola. Työpäivät olivat kymmenen tunnin mittaisia, päivällä lyhyt ruokailu. Isännällä oli vitsikäs tapa komentaa syömään: ”Lähetään haukkaamaan myrkkyä!”. Heti, kun olimme eväsleivät syöneet hän hyppäsi peskalta ja sanoi: ”Lähetään hyökkäämään”.

Aamulla vesi ohjattiin virtaamaan turpiinin kautta ja koneet käynnistyivät. Sahapuut repsikka nostatti alapuolisesta joesta ketjuun kiinnitettynä laanille. Sahuri eli keulamies ohjasi puut raamisahaan, mihin tälläri oli asentanut terät mittojen mukaan. Kanttauksien jälkeen valmis tavara lastattiin vaunuun, joka työnnettiin kiskoja myöten taaplattavaksi. Puutavaraa meni sähkölaitokselle koppimuuntajien rakentamiseen.

Eräänä päivänä isännän vanhemmat Johannes Arvola, Puisto Jussiksikin häntä sanottiin ja Kaisa-muori soutivat Puistolasta sahan rantaan. Kaisa kapusi edellä piimäpäälärit käsissä roikkuen, pojat nähtyään tokaisi: ”Piilosillako pojat on”. Puisto Jussi asteli kohta perässä ja tokaisi: ”Hippasillako pojat on”.

Huumori oli paljon maailmaa nähneillä vanhuksilla tallella. Heidät oli vihitty Michiganissa Yhdysvalloissa 1910. Puisto Jussi oli ollut siellä mainarina. Me pojat kävimme vuoronperään Puistolassa talon töitä tekemässä. Hallan torjuntaan kerättiin kantoja, Sulon apuna rakennettiin piikkilanka-aitaa, kellari oli rakenteilla ja polttopuita pilkottiin.

Kuukauden tienesteillä kävimme Marjatta-siskon kanssa viettämässä kesälomaa sukulaisissa Iisalmessa ja Kuopiossa. Olihan se elämys saada kyytiä hienolla mahonkiveneellä Kallavedellä, iltaa aamua mökillä käydessä. Myöhemmin kummitäti Kuopiosta mainitsi kirjeessään äidille: ”Oli se teidän Matti eri poika, kun itse hankki matkarahat ja kustansi vielä Marjatankin”.

Lopuksi sahan historiaa: Mairijoen Saha ja Mylly oli rakennettu 1914, kyläkuntien toimin hankittiin paikalle koneet, kivet ja raamisaha. Tämä ensimmäinen saha paloi 1918. Uusi saha oli pystyssä seuraavana vuonna. Osa osakkaista luopui, sinnikkäimmät jatkoivat. Toisen sahan patorakenteisiin käytettiin betonia, mutta pohjamaa petti ja pato sortui. Pato uusittiin heti kesällä vanhalla tavalla puuta ja maata käyttäen.

Vuonna 1934 rakennettu maantie Kemijärveltä Pelkosenniemelle pienensi joen vesivarastoa niin, että kuivina kesinä saha seisoi. Yritys meni konkurssiin 1936. Saha joutui Johannes Arvolalle. Hän hankki myllyn ja sahan voimanlähteeksi polttomoottorin. Näin toiminta jatkui sotiin saakka. Saksalaiset polttivat kaiken 1944. Sodan jälkeen oli taas rakentaminen edessä. Toiminta jatkui muutaman vuoden, pitempiaikaista työmaata ei enää Mairijoelle tullut. Lopullisesti toiminta lopetettiin 1964, syynä Kemijärven säännöstely. Saharakennus purettiin 1973 maantien oikaisun takia.

Kotiseutuyhdistys yritti pelastaa kivijalalla seisovaa raamisahaa yritysmuistomerkiksi. Asia jäi hoitamatta, ja niin etelän keräilijät veivät harvinaisuuden museoon. Jäljellä on pelkkä raamisahan kivijalka.

–Matti Hulkko

Ensimmäiset avioliiton viisi vuotta olimme vaimoni Toinin kanssa asuneet Pelkosenniemen virastotalossa. Lapsia oli kolme: Tapio neljän-, Elina kolmen- ja Irmeli yhden vuoden ikäisiä. Kuulimme, että kylässä oli myynnissä Salon pariskunnan omistama Vesalan tila. Juuri sellaisessa paikassa Kemijoen kahta puolta, josta olimme pitkään haaveilleet. Isän kanssa katsastimme metsäpalstan, ammuin riekon tuolla reissulla. Salot yllyttivät ja halusivat meille myydä tilansa. Sanoivat, että olette nuoria ja pystytte hoitamaan lainan. Pankkilainalla tila ostettiin syyskuun 12. päivä vuonna 1964.

Tilalla oli hirsistä rakennettu kahden huoneen ja kommuutin mökki, aitta ja pahoin laho navetta. Kaivoa ei ollut. Joesta ja naapureitten kaivoista olivat entiset asukkaat veden noutaneet.

Samana syksynä raivasimme ja poltimme pajukot, lapset oli seurana ja riemuissaan. Aloitin myös kaivon kaivamisen kahteen metriin saakka. Keväällä, pohjaveden ollessa alimmillaan, jatkoimme kaivamista Kilpimaan Arvon kanssa. Kaivettuamme kaksi päivää saavutimme kuuden metrin syvyyden ja pohjaveden. Vesi oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Purimme lahon navetan.

Seuraavat kymmenen vuotta maksoimme tilaa ja pidimme mökkiä kesäasuntona. Sitten tuli aika jolloin pesänrakennusvietti sai vallan, aivan kuin taivaan linnuilla keväisin. Vuosi oli 1973, kun tilasimme valintamme mukaiset piirustukset Suunnittelutoimisto Mallitalo Oy:ltä. Seuraavaksi laitoimme aravalaina hakemuksen vireille, aikaisemmin ei Pelkosenniemeltä oltu aravaa haettu.

Tilakaupassa tuli myös omaa metsämaata kuusikymmentä hehtaaria. Aloin suunnitella, että sahapuut ajettaisiin keväthangilla poikkijoen Hirsikankaalta. Rovaniemeltä sain ostetuksi tarjouksessa olevan uuden moottorikelkan, merkiltään Vinha 500. Ei kelkka kaksinen ollut, mutta puolet halvempi kuin muut kelkat. Sain lainatöitä vastaan puiden kaatoon ammattimetsurin Urpo Perttusen.

Niin alkoi pyhänseutuina tukki lekkassa joen yli rakennuspaikalle. Hirsikankaalta oli joelle myötämaata, kuorma oli purettava jäälle ja matkaa jatkettava yhdestä kolmeen tukkia kyydissä. Kovalla vauhdinotolla sain kuorman törmän päälle, reitti kulki Kulpakon luiskan kautta. Ei hankikelejä aina ollut, tukin ajoon pääsi lähtemään jos oli yöpakkasia ja silloinkin aamuyöstä. Työkavereilta sain joskus talkooapua ja niin seitsemänsataa sahapuuta oli kevään mittaan tontilla odottamassa sahausta.

Alkoi sahurin metsästys. Sain osoitteen ja soitin Niilo Kurkiselle Sodankylään. Hän kertoi, että rokulissa on talvi oltu ja karvakengät ovat talven pellinvarressa roikkuneet. Sahuri lupautui tulemaan heti pääsiäisen jälkeen.

Niin pyörähti Nuhffi-traktori sahoineen pihalle pääsiäiseltä. Sahauksessa Niilolla oli poikansa Tapio perämiehenä. Niilo oli hauska tarinan kertoja ja seuramies, hänellä ei helpolla tullut suru puseroon. Apumiehiksi palkkasin Rovan ja Mäkkän. Toinin kanssa taaplasimme sahatavaran. Pinnoista ja muovikelmusta rakensin taapeleille sateensuojan. Rakennuspuutavaraa tuli kahdeksan ”tanttua”.

Kirvesmiehiä ei paikkakunnalla monta ollut, olin seurannut ja tykästynyt Martti Kantolan työn jälkeen. Otin Marttiin yhteyttä ja sain häneltä lupauksen tulla seuraavana kesänä töihin.

Puutavara oli kuivunut kesän, aloin tiedustella höylääjää. Kuusamosta löytyi Esko Maikku, joka kulkee höyläkoneen kanssa pitäjillä. Höyläys tapahtui ennen lumisateita, höylätavaraa tuli 8526 jm. Taas oli meillä taaplausta ja suojausta toiseen kertaan, olohuoneen höylälaudat kannoimme mökkiin talvehtimaan.

Rakennusvuoden keväällä 1974 tein tarkat suunnittelut ja laskelmat rakennustarvikkeista. Tarjouksia pyysin alan liikkeistä, kaupat ja toimitusajat sovin Teräs Oy:n Koutelon kanssa.

Roudan sulaessa ja maiden kuivattua, kesälomiemme alkaessa heinäkuun alkupäivinä, rakennustyöt aloitettiin. Perustuksen kaivoivat koneellaan Teemu ja Toivo Hiltunen.

Varaamani kirvesmies Martti Kantola saapui poikansa Riston kanssa laudoittamaan perustusta. Minä taivuttelin betoniraudat sokkeliin. Eero Laurila ajoi traktorilla soraa Kupittajan montusta noin 450 kuutiota.

Perustuksen valutalkoot oli suurempi tapahtuma. Työkaverit, kylänmiehiä ja Juhani- veljeni vaimonsa Marjan kanssa olivat suureksi avuksi. Toini muonitti talkoolaiset. Minä olin valmistanut juotavaksi banaanikiljua. Lopuksi saunottiin ja uitiin.

Perustuksen kuivuttua alkoi rakennukselta kuulua jatkuva vasaran pauke. Toinin kanssa olimme valmistaneet kattotuolit aikaisemmin keväällä. Ei mennyt montakaan päivää, kun jo oltiin sateelta suojassa. Kirvesmiesten töihin en ehtinyt osallistua. Tehtäväkseni jäi sähkötyöt ja viemäri, sekä lämpöputkiston asennukset. Lämpöputkiston liitokset tein osista kierteitä vääntäen. Toini piti huolen, ettei laudanpätkiä ja roskia rakennuksella kuljeksinut.

Tapio oli neljäntoista vuoden ikäinen ja osallistui rakentamiseen. Palkaksi Tapio sai käytetyn mopon, sillä hän ajeli metsäpoluilla ja tontilla aina, kun joutoaikaa oli. Lainetoja kävi muuraamassa savupiipun, pannuhuoneen seinät ja takan, ammattimiehen taidolla.

Lattian valussa minua kävi auttamassa Raine Lehtelä. Jätin lattian kuivumaan liipattavaksi aamuun, meinasin myöhästyä. Sain Urpo Perttusen avuksi ja jotenkuten liippauksesta selvittiin. Myöhemmin kyllä piti tasoitetta käyttää. Kadutti, kun en antanut liippausta Martin suoritettavaksi, yritin muka säästää.

Rakennustyöt edistyivät suunnitelman mukaisesti. Sain asennettua öljylämmityksen käyttöön ja lattiavalut kuivumaan. Rovaniemen Matto Nurmiselta kävimme valitsemassa kokolattiamatot olohuoneeseen ja kamareihin, muovimatot keittiöön ja pesutiloihin.

Toini veti maalia ja valttia seiniin ja ikkunapokiin sellaisella vauhdilla, että pois tieltä. Illat meillä venyi puolelle öin ja valmista tuli. Martin tullessa aamulla töihin, hän monesti hämmästyi, mitä olimme saaneet aikaiseksi.

Jouluksi pääsimme oman kurkihirren alle, väsyneinä mutta onnellisina. Tytöt saivat yhteisen ruusunpunaisen huoneen, Tapio oman taivaansinisen huoneen. Me Toinin kanssa halusimme ruohonvihreän huoneen.

Riemulla ei ollut rajoja, kun kuusi koristeltiin ja joulupukkia odotettiin. Jouluateria nautittiin, takassa pidettiin tulta. Saunassa ei ollut vielä lauteita, saunottiin tilapäisillä lauteilla. Muistan, kun ensikertaa laittauduin nukkumaan omaan huoneeseen. Silloin ajattelin, että onkohan tämä paikka minun viimeinenkin leposija.
–Matti Hulkko

Vuosi oli 1959. Olin sotaväen käynyt ja töissä sähköasentajana Sallassa. Seurasin kuinka eräs invalidi rakennusmestari ajeli hassun näköisellä kolmirattaisella, muovikupuisella häkkyrällä. Yllättäen minuun iski autokuume, niin voimakkaasti, että kyselin mestarilta auton ominaisuuksista. Mestari huomasi minun kiinnostuksen autosta. Niinpä hän sanoi auton olevan myytävänä. Autokuume nousi entisestään. Hommasin rahat, osaksi isältä lainaamalla. Näin minusta tuli ensimmäisen autoni omistaja.

Messerschmitissä oli yksi vetävä rengas takana, kaksi rengasta edessä. Sachsin 350 kuution yksisylinterinen moottori antoi autolle huimaa vauhtia. Jos oli tarvetta peruuttaa, niin moottori oli pysäytettävä ja käynnistettävä uudelleen pyörimään toisinpäin. Kahden ihmisen ohjaamossa istuttiin peräkkäin, niin kuin lentokoneessa konsanaan. Mekaaniset jarrut jäätyivät kevätsohjossa toimimattomaksi.

Turvattomalta sillä liikkuminen isojen autojen joukossa tuntui. Toki ihmiset, etenkin pikkupojat, olivat kiinnostuneita moisesta ajopelistä. Kerrankin kotimatkalla tankkasin auton. Sillä välin, kun kävin maksamassa bensan, niin pikkupojat olivat työntämässä autoa jo pitkällä. Työmatkojakin sillä ajelin. Vanhempi asentaja ”Seppä Kalle” sai kyytiä takapenkillä, kaapelinippu kaulan ympärillä.

Hauskaksi kyläreissuksi suunniteltu matka Sodankylään kihlatun kanssa muuttui Hirviässäkurussa tuskanhieksi, kun lumisateisen yön jälkeen Sodankylän tie oli auraamatta pitäjänrajalta lähtien. Ei jaksanut kihlattu työntääkään liukkaat nahkapohjakengät jalassa. Kahlasimme lähimpään taloon soittamaan taksin vetämään autoa Sodankylään. Myöhemmin aina, kun kuljemme Hirveänkurun kautta muistelemme vaimoni kanssa hilpeydellä tuota matkaa.

Seuraava stoppi tuli, kun moottori rikkoontui matkalla Sallaan Salmivaaran seutuvilla. En ollut laittanut ohjeiden mukaista määrää öljyä bensan sekaan. Kantapään kautta sekin piti oppia. Korjaamoreissun jälkeen aloin autoa kaupata. Heti löytyi ostaja, Möllärin autonkuljettaja. Myyntiä olen jälkikäteen katunut. Oli se niin harvinainen kulkupeli, nimikin toisen maailmansodan hävittäjälentokoneelta. Ei niitä sen jälkeen ollut myytävänä, ainakaan halvalla.

Tapio Hulkko pienenä Morris minorin keulan edustalla.

Kaksi vuotta myöhemmin 1961 työmatkat ulottuivat neljän pitäjän alueelle. Linja-autoissa kulkeminen asennustarvikkeiden kanssa oli työlästä. Perheen luokse oli viikoilla kaipuu. Autokuume alkoi taas poltella. Tilasin esitteitä eri autoliikkeistä Rovaniemeltä. Vanhasen autoliike edusti Morris-autoja. Perheen vasta perustaneena katselin halpaa autoa. Pakettiauto Morris Minor oli sopivan hintainen. Tilaakin näytti olevan, kun esitteessä kaksi mullikkaa seisoi tavaratilassa. Värivalikosta arvokkaimmalta vaikutti helmenharmaa. Soitin Vanhaselle valinnastani, tilauksen otti vastaan rouva Vanhanen. Englannissa saakka lienee auto ollut, kun se oli noudettavissa viikkoja myöhemmin. Liikkeessä näin auton ensikerran. Ei se minusta mitenkään ollut mullikoiden kuljetukseen sopivan kokoinen. Kyljissäkin oli vähäisiä painaumia, lienee tulleet laivaan lastatessa, huomautin niistä. Luovutuspaperit vakuutuksineen allekirjoitin.

Matkanteko Pelkosenniemelle alkoi. Sisäänajonopeus oli 50 km/h, rekka-autotkin huristelivat ohi, kun ajoin hissukseen soraista, pölisevää tietä. Kemijärvellä jo huomasin kuinka sisätilat muuttuivat pölystä harmaaksi. Lopulta olin Pelkosenniemellä, itsekin pölystä helmenharmaana. Toini katsoi ikkunasta autoa ja tuumasi, että tuommoinen tötterö.

Aloitin heti tutkimaan mistä pöly pääsi sisälle autoon. Huomasin kuinka tavaratilan lattiavanerit oli kiinnitetty runkopalkkeihin ilman tiivistettä. Superlon-tiivisteellä pöly pysyi ulkopuolella. Rakensin tavaratilaan hyllyjä asennustarvikkeille. Huristelin iloisin mielin työmaalta toiselle. Kotona pääsin käymään useammin, joskus nukuin auton tavaratilassa, kun en raskinut hotellissa yöpyä. Pakkasilla auton käynnistyminen oli vaikeaa, siltä varalta auto oli varustettu veivillä.

Ford Taunus 17 M. Konepellillä Elina ja Tapio.

Eräänä syksynä oli työmaa Kairalassa poikkijoella ja joki juuri jäätynyt. Kuulin, että hevosella oli ajettu jäitä myöten. Arvelin jään kestävän kevyen auton. Ajoin ovi auki, toinen jalka ulkopuolella ylitse. Seuraavana päivänä oli ”Vipusessa” uutinen ajostani.

Lomamatkojen ajaksi vaihdoimme isän kanssa autoja, koska nelihenkiselle perheelle oma auto alkoi käymään pieneksi. Isän auto oli iso Vedette Versailles. Puolitoistavuotta Morris minua palveli, ei kertaakaan tielle jättänyt. Isompaa auto teki mieli. Ford Taunus 17 M oli seuraava auto. Pakettiauto sekin, siihen sai laittaa tavaratilaan määräyksien mukaiset pehmustetut istuimet verovapaasti, ilman sivuikkunoita. Auto oli tyylikäs ja punainen.

—Matti Hulkko

”Minä annan lehmän sille, joka tähän taloon saa veden juoksemaan”, sanoi Haapaharjun kovia kokenut topakka Senja emäntä vuonna 1961. Olin tuolloin sukuloimassa Haapaharjussa, siskoni oli talossa miniänä. Kyllä Senjan syvältä rinnasta tulleet sanat koskettivat ja ajatteluttivat, varsinkin kun tiesin, että yli 20 vuotta ruoka- ja pyykkivesi oli noudettu Pyhäjoesta. Milloin kelkalla, milloin hevosella ja milloin ämmänlänget harteilla, kahta sankoa riiputtaen. Pihassa oli kaksi kaivoa, mutta vesi niissä niin kovaa, että kelpasi vain elukoille.

Senjan kanssa sovittiin, että teen laskelman riittääkö lehmän hinta vesi- ja viemärijohtojen hankintaan. Talon poika oli edellisenä talvena kaivanut uuden kaivon noin 60 metrin etäisyydelle alarinteeseen. Kaivoon oli pulpunnut hyvää vettä.

Sähkömiehenä tiesin, että ainoa este veden saannille oli erittäin heikko sähkö. Haapaharju oli kaukana muuntajasta, hoikkasen johdon perässä. Teräksen kauppa Kemijärvellä myi vesijohtotarvikkeita. Sieltä löytyi valovirralla toimiva Simo- merkkinen vesipumppu ja esitteessä mainostettiin sen toimivan alijännitteelläkin.

Tein päätöksen yrittää lähteekö pumppu pyörimään Haapaharjun kaivolla. Keräsin vesi- ja viemäritarvikkeet Morriksen kyytiin ja sähkötarvikkeet sähkölaitoksen varastolta. Seuraavana lauantaina aloitin asennukset. Tein pumpulle petin kaivoon ja sieltä tuuman Napo-putken liki maanpintaa pirtin nurkassa ylhäällä olevaan 200 litran avotynnyriin. Putki tyhjeni automaattisesti, kun tynnyri oli täysi, näin putki ei jäätynyt talvellakaan.

Pitkän päivätyön jälkeen oli jännittävä hetki edessä, lähteekö pumppu pyörimään. Juoksin kaivolle, Eino isäntä jäi kytkimelle ja Senja sananvälittäjäksi puoliväliin. Huusin käskyn: ”Sähkön voi kytkeä!”. Ei kuulunut kuin haavan lehtien havinaa, kun seurasin jännässä lähteekö pyörimään. Ei lähtenyt, vain murina kuului. Huusin Senjalle: ”Sähkö poikki, ei pyöri!”. Senja huusi samat sanat Einolle, kankaan raikuessa ja kaiun vastatessa. Kyllä siinä minullakin veret kuohahti pettymyksestä. Kävin pumpun kimppuun, herkistin pumpun pesää löysäämällä vähän ruuveja. Uusi yritys ja luojan kiitos, pumppu lähti pyörimään. Kyllä kangas raikui iloisista huudoista, kun vesi alkoi lorista tynnyriin.

Minulla oli hyvä mieli, kun katsoin kuinka Senjalla leuka väpätti hänen laskiessa raanasta vettä kahvipannuun.

Viemärille Eino oli kaivanut kivisilmän muutaman metrin päähän rinteeseen. Tiskipöytään aukko kaatoaltaalle, siitä kahden tuuman Napo kivisilmään.

Näin tuli Haapaharjun talouteen suuri helpotus, kun vesi tuli ja meni. Lehmästäkään ei Senjan tarvinnut luopua, kun Eino löysäsi kukkaron nyöriä ja maksoi laskun.

Monina seuraavina talvina Vuostimon Sahayhtiön miehiä kortteerasi talossa. Senja ja Eino huolehtivat muonituksesta ja vedestä ei ollut puutetta.

–Matti Hulkko

Matti kuorimassa perunoita viisitoistavuotiaana uittotyömaalla.

Keväällä 1952 eivät uittotyöt alkaneetkaan kuten tavallisesti. Pelkosenniemelläkin uiton töihin tottuneet miehet laskivat perseet kenttään paremman palkan toivossa. Ei uittoyhdistyskään neuvottomaksi jäänyt. Värväsi uittotöihin miehiä Pohjanmaalta. Muutama paikkakuntalainen työnjohdon ohella uskaltautui joukkoon. Isänikin hoiti uiton hommia sivutyönä, hän määräsi minutkin viisitoistavuotiaan pojan kokkaamaan miehille sapuskaa. Töpinäveneessä oli puolikkaasta tynnyristä valmistettu rilleillä varustettu liesi ja ruokatarvikkeille kookas puulaatikko.

Työnjohtaja Liimatainen antoi ennakkoa ruuan hankintaan. Kaupoista ostin pääosan ruuasta, maito, perunat ja joskus tuoretta lihaa talollisilta. Aamukahvin jälkeen aamupäivän ateriana oli läskisoosi ja tuppiperunat. Kastike ei minun taidoillani ruskistunut, miehet tuumasivat sen olevan terveellisempää vaaleana. Rusinasoppa oli jokapäiväistä, joessa jäähdytettynä. Illalla syötiin purkkilihasta valmistettua lihasoppaa, siihen tahtoi kyllästyä. Ei tuohon aikaan kylmälaitteita kaupoissakaan ollut.

Joskus ruokailuun saatiin vaihtelua. Arvospuolen Kumpulassa oli varauduttu uittoroikan käyntiin, sinne poikettiin tilaisuuden tullen. Siellä saimme nauttia ohrarieskasta ja viilistä puisista leileistä. Kaksi miestä söi yhtä aikaa samasta leilistä, lusikoiden kermaista herkkua. Kaupoista ostettu jokapäiväinen leipä oli ruis- ja setsuurilimppua.

Töpinävenettä ei aina kuljetettu mukana. Silloin kahvi keitettiin nuotiolla, sateella nuotion syttyminen ei nuorella kokilla kaikkien mieliksi onnistunut. Arvosteluun oli minun tyytyminen, puolustajia ei ollut. Viikon kokkasin. Vihdoin työnjohtaja sai hommatuksi kokiksi talon tytön Kiemunkivaarasta. Minä jäin kokin apulaiseksi ja ruuan hankkijaksi.

Pohjanmaan miehissä oli nuoria koululaisia ja muutama jämerä vanhempi mies. Oli joukossa vanhempi kansakoulunopettaja, joka ei kaikesta päätellen osannut soutaa, kun hän aina huopasi. Erään kerran lakkovahdeiksi itseään tituleeraavat lakkolaiset tulivat ruokailun aikana työmaalle. Aloittivat keskustelun:

– Toverit, tiedättekö, että työskentelette lakonalaisella työmaalla

– Täällä ei ole tovereita, Kauhavalainen vastasi.

Työnjohtaja kehotti lakkolaisia poistumaan, häiritsijät poistuivat. Uittotyöt edistyivät, puomiohjeet saatiin paikoilleen. Puutavara alkoi lipua Kemiä kohti. Heikkisen Aarne hinasi veneletkaa paikasta toiseen ja miehet puhdistivat rantoja kuivilleen jääneestä puutavarasta. Aikanaan korpilakko murtui ja osa lakkolaisista pääsi jatkamaan uittotöitä.

Tilipäivänä minun piti huolehtia ruokaporukan perinnät. Ynnätä menot ja jakaa miesten ruokapäivillä. Muistan kuinka laskutaitoni oli tiukoilla saada menot ja tulot täsmäämään. Liimataisen talon varjonpuoleisella seinustalla maassa istuen räknäsin ruokapäivän hintaa. Sen muistan kuin eilisen päivän vieläkin. Ei ruokapäivä halvaksi tullut johtuen lihapurkki ruuasta. Monesti miehille lausuin lehdestä lukemaani lausetta. ” Talous tarkka , vakaa markka,” siitähän miehet tykkäsivät.

Työpäivät olivat kahdentoista tunnin mittaisia. Lauantaina ja pyhinä sai kaksin-, kolminkertaista palkkaa. Vaikka tuntipalkka ei rapia ollut, niin päivän pituudella tilipussi lihoi. Isäni tilitti miehet. Tilini meni isän kukkaroon, sain vain ruokapäivärahan. Pohjanmaan miehet eivät jatkaneet Kemijokea alaspäin. Uiton hännän mukana valuivat vanhat uittolaiset Kemin erotusaltaille.

Pohjanmaan miehille ja minullekin ensimmäinen Kemijoen uittotyömaa oli ikimuistoinen kokemus.

–Matti Hulkko

Kairala – Sodankylä välinen maantie rakennettiin 1950 luvun alkupuolella. Talvella rakentaminen tehtiin hätäaputyönä. Työntekijät kerättiin lähikuntien työttömyys- kortistoista. Työmaa lienee viimeisiä maantierakentamisia, jossa ojat kaivettiin lapiolla.

Kokkosnivan lossiliikenne toimi viimeisen kesän 1956. Sillan rakentaminen Kitiseen aloitettiin saman vuoden tammikuussa. Vastaavana mestarina toimi rakennusmestari Puurunen. Työntekijät oli majoitettu maantietekijöiltä tyhjiksi jääneisiin parakkeihin viiden kilometrin etäisyydelle Aapajärvelle. Sieltä kuljetuksen siltatyömaalle hoiti Raskin Martti kuorma-autolla. Kylmää oli kyyti, vaikka lavalla oli tuulensuojana koppi. Ruokailu tapahtui parakeilla. Suomessa oli yleislakko, se ei koskenut hätäaputyömaita. Lakossa olin minäkin. Hiihtelin viikon ajan Soutajan mökki tukikohtana.

Kotiuduttuani, sähkölaitokselta soitti teknikko Sandberg. Hän ehdotti töihin lähtöä Kokkosnivan siltatyömaalle ja sanoi, että: – Hätäaputyömaat eivät ole lakonalaisia. Uskoin häntä ja lupasin lähteä sen kummemmin selvittämättä koskeeko hätäaputyömaa minua. Olin jo kyllästynyt lakkoiluun ja töihin halutti.

Kemijärveltä lähetettiin asennustarvikkeet työmaalle. Aluksi sähköistin majoitus- ja ruokalaparakit. Olin itsekin majoittunut parakkiin. Tuolta ajalta muistan kun radiosta kuuntelimme: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, 151 kertaa.

Parakeilla illat olivat pitkiä, kortinpeluu oli tavanomaista. Minäkin osaamaton pelaaja oli yhden kerran pelissä mukana. Olin jo kahdenviikon tilin häviöllä, kun tuuri muuttui. Sain täydenkäden ja rahani takaisin. Siihen päättyi minun sökönpeluu rahasta iäksi. Sekin kantapään kautta opittuna.

Parakeilta siirryin sähköistämään siltatyömaan tukikohtaa. Tukikohtana toimi lossivahdin asuinrakennus ja TVH – tukikohta. Ennestään näissä rakennuksissa ei ollut sähköjä. Eräänä pakkasiltana päätin käydä katsomassa miten kaivinkone kaivoi monttuja silta-arkuille. Jäätä oli jäädytetty kaivinkonetta kantavaksi. Teräsmies-merkkistä konetta ohjasi minulle tuttu mies Paavo Pyykönen. Koneella oli tauko ja kauha lepäsi jäällä koneen käydessä. Etsin pimeällä ohjaamon ovea enkä huomannut sen olevan avannon yläpuolella. Humpsista, astuin avantoon, kävin sukkelossa, sain avannon reunasta otteen ja itseni ylös virrasta.

Ei tiennyt Paavo, eikä kukaan muukaan, kun lähdin tukikohtaan. Juoksin suoraan tuttujen kokkityttöjen asunnolle ja kerroin tapahtumasta. Tyttöjen toisen huoneen kakluuni oli lämpiämässä. Sain huoneen käyttöön. Aamuun mennessä vaatteet kuivuivat ja työt jatkui taivastelematta.

Aikanaan yleislakko päättyi. Lakko koetteli vasta valittua presidenttiä. Sain asennukset valmiiksi. Palasin Kemijärven tukikohtaan. Siellä minulle selvisi, että hätäaputyömaa oli lakonalainen sähköasentajille. Sain taas opetuksen kantapään kautta. Pian töppäys unohtui, eikä asennuskaverit minua syrjineet. Antoivat anteeksi kahdeksantoistavuotiaalle asentajalle. Seuraava työmaa odotti valaisijaa.
–Matti Hulkko