Pettuleipää ja tukinajoa

Tässä tarinassa Toivo Hiltunen kertoo elämäntaipaleestaan Kaavilta Pelkosenniemelle.

Toivon ensimmäiset dramaattiset muistot palaavat mieleen ajalta, jolloin hän oli kaksivuotias. Toivon äiti oli kuollut ja pirtinlattialla hänestä otettiin mitta arkun valmistamiseen. Siitä paikasta Toivo juoksi karkuun.

Selma-äiti oli omaa sukua Koistinen ja Toivon isän nimi oli Erkki Hiltunen, ”Salmen Ierikaksi” sanottiin. Heille syntyi viisi lasta: Juha Heikki Henrik, Hannes, Matti, Toivo Ilmari ja Helmi. Isän toisesta avioliitosta vielä Tyyne ja Vilho, jatkosodassa Vilho kaatui 17-vuotiaana. Toivo muistelee lapsuuttaan näin:

Ahtaasti asuttiin pienessä pirtin ja kamarin käsittävässä Timolan torpassa Niinivaarassa. Äidin kuoltua muutimme isän kotitilalle Katajansalmeen Maariavaaran kylään mummin ja ukin hoidettavaksi. Tilalla asui muitakin isän sisaria perheineen. Nälkävuosina 1917 ja 1918 ruuasta oli puutetta, suolaheinästä riivittiin siemeniä ja männystä pettua leipäjauhoihin lisäkkeeksi. Toisinaan tuli verta ulosteessa. Espanjantauti riehui maassa. Olin kotimetsässä hakkaamassa rankoja, kun minäkin siihen sairastuin. Naapuritkin kävivät jo hyvästelemässä. Vanhimmalla veljelläni, Juhalla, oli kuitenkin vielä yksi lääke käyttämättä. Hän lämmitti saunan, nouti naapurista puoli litraa pontikkaa ja kantoi minut saunan lauteille. Kuumassa saunassa kylvetti vastan kanssa ja juotti pontikkapullon tyhjäksi. Tauti antoi periksi, toipumisaikaa kesti puoli vuotta.

Yhdeksänvuotiaana lähdin tukinkaatoon vanhimman veljeni Juhan mukaan, justeerisaha ja kirveet työkaluina. Työnjohtaja Junnu Tanskanen tuumasi: ”Karsi sää poika pintaa myöten, muuten koloojat keväällä kiroaa”. Leipä piti työnteolla ansaita. Pitempään koulunkäyntiin ei ollut mahdollisuutta, Kiertokoulu siirtyi talosta taloon kuukauden jaksoissa. Opettaja oli talon täyshoidossa. Kuukauteen jäi minun koulunkäynti, mutta rippikoulussa sain lisää sivistystä kahdessa kahdenviikon jaksossa.

Metsätöiden jälkeen olin uitossa Sukkulajoella. Sielläkin ukkoherra arvosteli työnjohtajaa sanoen: ”Miten olet ottanut lapsia töihin”. Siihen työnjohtaja: ”Nuorena on työntekkoon opittava, niistä tulloo hyviä työmiehiä”. Seuraavat viisi vuotta kuluivat ojia kaivaen Enso Gutsetin rämeillä, kahden veljeni kanssa. Ojan leveys oli päältä 120 cm ja syvyyttä oli 70 cm. Talvisin olimme tukkimetsässä.

Katkerin muisto minulla on Lapuan liikkeen ajalta vuodelta 1930. Olimme tansseista palaamassa Juha, Matti, minä ja kaksi naapurin poikaa. Levähtelimme istuen ojanpenkalla, kun suojeluskuntalainen ampui veljeni Matin vierestäni 19.09.1930 yöllä klo 24.00. Syynä oli, kun emme liittyneet Suojeluskuntaan. Seuraavana aamuna, kun menin ojan kaivuuseen ja kerroin mitä oli tapahtunut niin Gutsetin metsänhoitaja Vehmas itki ja ihmetteli, että miten tämmöistä on voinut tapahtua. Ampuja sai kuuden kuukauden tuomion varomattomasta ampuma-aseen käsittelystä, vaikka nimismies oli vaatinut 9 vuotta vankeutta taposta.

Sotaväkeen en kelvannut, sillä olin kitukasvuinen. Pituutta oli 142 cm ja painoa 40 kg. Miehen mittoihin kasvoin 26 ikävuoteen saakka. Kahdenkymmenen vanhana olin metsätöissä Suojärvellä. Siellä oli työnjohtajana isokokoinen ja hankala mies Valkamaa. Kämpän järjestyssääntöihin kuului, että öljylamppu pitää sammuttaa klo 22.00. Metsuri Leinosella oli viisirivinen haitari, jota hän soitteli meidän muiden pyynnöstä, Lampun sammuttaminen ei meistä ollut niin minuutilleen ja määräaika ylittyi. Siitäkös työnjohtaja suuttui särki haitarin ja ilmoitti rajavartioon, että täällä metsätyömiehet aloittivat kapinan. Vartiosta hiihti kymmenen kilometrin matkan kaksi rajamiestä, jotka veivät Leinosen mennessään. Ei auttanut vaikka minäkin nousin peskalta ja sanoin, että jos viette pojan niin viekää meidät muutkin, sillä poika on soittanut meidän muiden pyynnöstä, kun täällä ei muutakaan hupia ole. Leinonen palasi muutaman päivän jälkeen hakattuna. Tuon tapauksen jälkeen työnjohtaja kutsui minut konttoriin. Arvelin, että nyt tuli lähtö, kun olin puolustellut Leinosta. Toiseen kertaan kerroin perusteluni ja niin työnjohtajasta tuli siivo mies, otti minutkin uittoaikaan soutamaan kalareissuille.

Se oli aikaa jolloin ammattiliittoja ei ollut. Työmies oli yhtiön armoilla ja yhtiö saneli pöllin pituuden sentilleen, jos pölli oli vitopää, siitä tuli raakki, joka nakattiin pois. Se vaikutti suoraan työmiehen tilipussiin. Seuraavat kaksi vuotta kuluivat Pielisjärvellä.

Olin 23 – 24 vuotias, kun olin töissä Salmijärvellä, Neuvostoliiton puolella. Se oli iso savotta 3000 miestä ja 500 hevosta metsätöissä. Suomen puolella kuljettiin yöpymässä itse tehdyissä kämpissä, matkaa oli kymmenen kilometriä. Kämppäryhmään kuului 15 miestä ja 5 hevosta. Raja ylitettiin aamulla kahdeksalta ja illalla paluu kuudelta. Minun passin numero oli 97, osaan vieläkin sanoa sen venäjäksi.

Säynäisen tietyömaalla olin Jussi Räsäsen kanssa. Porasimme kallioon reikiä, panostimme ja räjäytimme. Talven tullen lähiseudulta ei löytynyt töitä. Kuulimme, että Sallan Naruskalla avataan metsätyömaa. Meitä lähti Kaavilta viisi miestä: Veikko Willman, Tauno Laakkonen, Jussi Räsänen, Pitkänen ja minä kohti Lappia. Ensin laivalla Kuopioon ja sieltä junalla Rovaniemelle. Rovalassa nukuttiin yksi yö. Vähävaraisina liftasimme, pääsimme kuorma-auton lavalla Kemijärvelle, ja edelleen linja-autossa Sallaan.

Naruskalta oli kirkolla käymässä työnjohtaja Yrjö Kortelainen. Hän kertoi, että siellä odottaa jo 35 miestä savotan alkamista, eikä voi ottaa meitä töihin. Sallasta laskeuduttiin Märkäjärvelle, missä pääsimme töihin Kemi-yhtiöön lanssia raivaamaan Käsmäjokivarteen. Palkkana oli pohjan raivauksesta 25 penniä neliösyltä, risut poltimme yöllä, pöllit parkkasimme ristikoille. Ruukin puolesta oli vellilautanen päivässä, joka maksoi 5 mk, kuivamuona oli itsellä. Kahden viikon työstä ei jäänyt käteen penniäkään, kun ruuat oli maksettu.

Räsäsen Jussin kanssa erosimme viiden miehen porukasta ja matkustimme Kursuun. Tapasimme Miettisen Väinön, Kaavilta hänkin. Hän tarjosi ruokaa ensihätään. Kahden tunnin odotuksen jälkeen tapasimme Matti Pyhäjärven, joka oli kotoisin Pelkosenniemeltä. Hänellä oli ajossa kaksi hevosta, ajureina Matin poika Aukusti ja Marttilan Matti. Isäntä itse toimi hartsuherrana ja kipinämikkona. Kokkina oli aluksi isännän tytär Hilma, mutta hän ei kauan jätkiä passannut, vaan meni kokiksi ”terävään päähän”. Kursusta saatiin räväkkä kokki tilalle. Hakkuupalsta oli Naavasenojalla, niittykämppä toimi asentona. Kahdeksan viikon hakkurin palkasta jäi käteen puhtaana 1400 mk. Savotan päättyessä arvelin , että Kaaville tuli lähtö. Isännällä oli toiset ajatukset, hän pyysi meitä lähtemään mukaansa Pelkosenniemelle. Hänellä oli Hannila niminen maataloustila Lehtikankaalla. Siellä häntä odotti vaimo Kaisa Johanna os. Hannila ja kaksi nättiä naimaikäistä tyttöä. Matti – isäntä ja Kaisa Johanna olivat löytäneet toisensa Amerikassa, kuuden vuoden reissun aikana, Matti mainarina ja Kaisa Johanna tarjoilijana.

Heti, kun olimme saaneet hevoset kotitalliin ja astuneet Hannilan pirttiin näin kauniin suoraryhtisen Hannan, vereni kuohahti. Ajattelin, että tuosta kun vaimon saisin, hyvänä pitäisin, eikä hänen tarttis laittautua iltasetta nukkumaan. Koska isäntä piti minua luotettavana työmiehenä, mikäpä oli talon tyttöä sillä silmällä katsella.

Kevättalvella ehdimme käydä hakkaamassa Miettisen Ilmarin palstan Ahvenselässä. Puut ajettiin Jaurujokivarteen, sain ajaa isännän hevosta. Rahtiakin ajoimme isännän kanssa Kemijärveltä Savukoskelle, kahden päivän reissuja ne olivat ja vuosi oli 1934. Maantie oli juuri valmistunut mutta auraamaton. Puolitoista vuotta kortteerasin, Hannilassa. Isäntä ja emäntä tykkäsivät vävykokelaasta ja Hannan kanssa seurustelu jatkui. Oman kodin paikkaa katseltiin, ja niin Hannilan tilasta lohkaistiin viiden hehtaarin pala läheltä suojeluskuntataloa.

Yhteinen taival alkoi, kun kävimme ostamassa kihlat Valjukselta Kemijärveltä. Samalla ostimme seinäkellon, joka kahden evakkoreissun jälkeenkin edelleen näyttää aikaa tuossa pirtin seinällä. Meidät vihittiin 09.09.1936 Hannilan kamarissa. Pappi Voutilainen käveli kahden kilometrin matkan meitä vihkimään. Todistajina olivat Yrjö ja Veera Lehtelä. Oman kodin rakentaminen oli nuorellaparilla ensimmäisenä mielessä. Kävin Kairalan suunnalla töissä, kun huomasin talon kehän Vaaran Fransin pihassa. Tiedustelin, että olisiko hän halukas myymään kehän. Frans siihen: ”Kyllä joutaa kymmenen vuotta on tuossa rakentamattomana seisonut”. 3500 mk sanoi hinnaksi. Hyväksyin hinnan ja seuraavana päivänä kävin maksamassa.

Minulla oli Osuuspankissa 30000 mk säästöjä. Ostamani kehä oli keskeneräinen, vain kaksi hirsikertaa ikkuna-aukkojen yläpuolella ja ylimmäinen hirsikerta laho. Hannilan ja omalla hevosilla siirsimme Aukustin kanssa kehän omalle palstalle.

Valtion metsästä Sudenvaarasta ostin honkia, hongat laskin lautalla Perälän rannasta kotirantaan, polttopuita tuli samalla kyydillä. Niistä salvoin seitsemän hirsikertaa lisää. Yksin nostin kehän hirsi kerrallaan. Ikkunoihin ja oviin tarvitsin vielä rahaa 10000 mk. Raha oli tiukassa, isojen talojen isänniltä ei nimiä herunut, lopulta sain takaajaksi Onni Karalan ja Erkki Kulpakon. Hanna oli rakentamisessa apuna, kun nyhdimme sammalta varauksiin Mairijokivarresta pahimpaan sääski ja paarma aikaan. Alapohjaan laitoin sahanpurua, yläpohjaan leikkasin turvetta aavan reunasta ja varrastin kuivumaan. Turpeen kuivuttua hakkasin silpuksi kotipihalla. Lattialankut sahautin ”Puisto Jussin” Mairijoen sahalla 20 sentin levyiseksi ja 3 sentin vahvuiseksi. Höyläämöä ei ollut, sahapintaisena naulasin lattiaan. Kun Hanna juuriharjalla ja hiekkaisella luutulla lattiaa hankasi niin ajan kanssa lattia tuli maalauskuntoon. Lautanavetan rakensin seuraavana kesänä kahdelle lehmälle ja hevoselle, Aatu Hulkko oli kaverina. Muutaman talven jälkeen routa alkoi liikutella asuinrakennusta. Koko perustus piti uusia kaivamalla riippusokkelin pilarit 1,5 metrin syvyyteen kovaan maahan saakka. Sekin oli koko kesän työmaa.

1937 ostimme ensimmäisen hevosen veljen kanssa puoleksi. Myöhemmin lunastin omaksi ja myin Matti Julkuselle. Seuraava hevonen ehti olla minulla kolme vuotta ennen luovuttamista armeijan käyttöön sotaan. Sille tielleen hevonen jäi. Puolet hevosen arvosta sain korvausta eli 50 000 mk.

Sydänvaivat estivät minun sotimaan lähdön, varusmiespalvelukseenkaan en ollut kelvannut. Talvisodan aikana olin tukin ajossa Kurtakossa. Hanna keitti evakoille ruokaa Meltausjärven kansakoululla. 1940 olin tukinajossa Javaruksella, Oiva Hulkon ja Fras Peterin omistamalla hevosella yhden talven, Hevosen osuus oli 60 prosenttia ja työmiehelle jäi vain 40 prosenttia vaikka hän hoiti hevosen.

1941 minulla ja Oiva Hulkolla oli yhteinen hevonen, jota ajoin talven Martikylän Suoltijoella.

1942 oli vuorossa Ab Kemi Oy:n hevosella tukin ajoa Martinkylassä, itse metsäherra Mellenius luotti minulle hevosen talveksi tukin ajoon. Jatkosodan aikana ostin Kisa tamman. Misissä ajon tukkia kolmena talvena, hakkureina ensin Johannes Myllys, Otto Kalliskota, Eelis Kalliskota, kahtena viimeisenä talvena Myllyksen sijalla Eino Kalliskota. Kisalla teetin varsan, kolme vuotta kasvatin, se jäi pieneksi, joten sen myin pois. Lapinsodan ajan olimme evakossa Toholammilla. Seuraava hevonen oli Luosto-tamma. Silläkin teetin varsan, kasvatin vuoden ja myin pois. Aatsingista ostamaani hevoseen tykästyin, viiden vuoden aikana tamma varsoi kahdesti.

1948 ajelin hevosella Ritaseljän savotalle. Metsään asti en ehtinyt mennä, kun ensimmäisenä yönä vatsaan tuli kova kipu. Kaverit siihen, että sinulla on matoja ja juottivat suolavettä, ei auttanut. Sairaalaan piti lähteä, hevoskyydillä ajettiin Savukoskelle. Matakalla Karvosen kohdalla umpisuoli puhkesi, kipu hellitti hetkeksi. Savukoskelta autokyyti Pelkosenniemelle sairaalaan. Pelkosenniemellä ei leikkauksia tehty, kun lääkäri Suoniemellä oli ihottuma käsissä. Suoniemi kuitenkin totesi, Rovaniemelle ei ehditä. Annoin luvan leikkaukselle ja umpisuoli poistettiin. Jälkiseurauksena tuli vatsakalvontulehdus, korkea kuume, ja ajoittaista tajuttomuutta monta päivää. Kuukauden olin sairaalassa, leikkaus haavasta valui nestettä pitkän aikaa. Minun sairastaessa hevosta ajoivat Matti Hiltunen ja Yrjö Mäkitalo. Kunnon kohottua kävin Ritaseljässä myymässä heille hevoseni. Myöhemmin olin Ritaseljän savotalla neljänä talvena Kisa-tamman kanssa.

1950 Juhannuksen jälkeen aloitin uuden navetan ja tallin rakentamisen. Yksin lapioin silttiä, kova maa oli takapuolella 2,6 metrin ja pihan puolella 2 metrin syvyydessä. Sateella kaivanto vyöryi, avuksi hätään sain Otto Kalliskodan naapurista. Siltin lapioimisesta ei meinannut tulla loppua, saappaatkin meillä kerran jäi kaivannon pohjalle. Rakentajiksi sain Aake Ahvenaisen, Yrjö Pyhäjärven ja rajamies Ollikaisen. Raudoittajana oli Toivo Ranta. Perustukseen meni 500 säkkiä sementtiä ja 300 kuutiota soraa sokkelin ympärille.

Kesällä 1951 Pelkosenniemellä oli ravikilpailut, maantie oli raviratana. Halusin astuttaa Kisa tamman Hector Ahosen kantakirja oriilla, joka oli saapunut paikalle. Siinä touhutessa ori potkaisi minua selkään sillä seurauksella, että kolme kylkiluuta meni poikki ja puhkaisten toisen keuhkon. Ahonen oli varaton, joten korvauksia en mistään saanut.

1952 oli Lipakan savotan vuoro, kolme vuotta siellä vierähti. Siellä minulla oli huippu hakkurit, Alpo ja Eeli Laaksonharju Kauhajoelta. Nämä serkukset olivat minulla hakkureina seitsemänä talvena. Kesät kaivoivat ojia yhteislaitumelle, kortteerasivat meillä ja olivat Hannan ruokinnassa.

1955 Pyhäjoen suursavotalla olin kolmena talvena tukin ajossa. Siellä sattui hevosen menetys. Oltiin Pääsiäiselle lähdössä, kun Pekka-ruunalta katkesi jalka. Ylösnoustessa jalka oli jäänyt parsihirren alle. Vakuutuksesta sain kolmasosan hevosen arvosta. Kemi-yhtiö ei korvannut mitään. Siltä talvelta tukinajo jäi siihen. Ostin uuden hevosen ja jatkoin tukinajoa seuraavana talvena Pyhäjoella. Savotan päättyessä siltä talvelta työnjohtaja Antti Kähkönen tuumasi: ”Sinulle jäi suitset” eli savotan paras tili. Sain tuon suitset tittelin kuutena talvena.

1958 Veitsiluodolla oli Löytömaassa hakkuut kahtena talvena. Omalta kämpältä käsin yli Matalaisenvaaran kävin ajamassa tukkia Kemijoen rantaan, suurimmassa kuormassa oli tukkia 52 kpl . Kyllä Iivari Tallavaara ihmetteli, kuinka keveästi kuorma lähti liikkeelle.

Kolmet tukkireet teetin Hallikaisella Tervolassa. Niistä tykkäsin, ne sujuivat mukavasti mätikössä. Savotat muuttuivat vähitellen konesavotoiksi. Hevosilla ajettiin yksityisten rantametsiä.

Elämääni tuli yllättävä muutos, kun sain sydänkohtauksen vuonna 1972. Aluksi veritulppaa hoidettiin Kemijärvellä, sieltä siirrettiin Oulun Yliopiston sairaalaan tutkimuksia varten. Siellä sain toisen sydänkohtauksen, taju meni neljäksi tunniksi. Siitä kun selvisin niin lääkäri sanoi: ”Tukinajoon ei ole asiaa”. Panivat eläkkeelle ja siihen jäi myös hevosen pito.

Eläkepäivät toivat helpotuksen elämään. Viisi lehmää myytiin maidon tuotantoon, hevonen vähän myöhemmin. Heinämaat korjasi korvauksetta kymmenen vuotta Arvi Ylijoutsijärvi poroilleen. Raine Lehtelä jatkoi korjuuta viisi vuotta. Sen jälkeen heinämaat ovat vesoittuneet.

Yhdeksän vuotta sai Hannakin terveenä nauttia eläkepäivistä. Talvisin hiihdeltiin kansanhiihtolatuja, kesällä hoidettiin pihan istutuksia ja syksyllä kerättiin marjoja. Minun mieliharrastus oli keväällä ahventen ja haukien pyynti, syksyllä siikoja ”Kotakosta” ja Sorsalammesta. Kalakavereina olivat Mauri, Aarne, Ilmari ja Matti. Pieni kalakämppä ja sauna rakennettiin porukalla ”Kotakon” rannalle.

Toinen harrastus ylitse muiden oli jänisten metsästys. Onnistuin jäniskoiran hankinnassa ja viihdyin metsällä, Mauri oli vapaa-ajalla kaverina, silloin ei jäniksen liha loppunut Hiltusella. Savosta tulleille metsästäjille olin oppaana monena vuotena koirani kanssa. Metsästysseuran majalta käsin metsästettiin, seuralle hankin vuokra ja lupamaksuja 4000.- 7000 mk vuodessa.

1981 Hanna sai aivohalvauksen ja oli viisi päivää sairaalassa. Kuntoutusta jatkettiin afaatikkojen kahdentoista päivän leirillä Ylitornion Kansanopistolla. Leirin jälkeen oli kolme vuotta normaali elämää, ennen toista kohtausta. Kohtaus oli lyhyt ja meni ohi. Rokualla olimme kuntoutuksessa viikon, mutta kotiinlähtö hetkellä Hannan aivohalvauskohtaus uusiintui. Siitä hän ei enää terveeksi toipunut.

Kotona Hannaa hoidin parhaan kykyni mukaan monet vuodet. Pitkään piti pyytää, että hän antoi minulle luvan ruuan valmistamiseen. Hannan ulkoiluttaminen ja ruuasta huolehtiminen olivat minun jokapäiväisiä tehtäviä. Puhuminenkaan ei Hannalta oikein onnistunut. Sairauden pahentuessa jouduin luovuttamaan Hannan hoidon vanhainkodille 1993. Joka päivä kävin häntä siellä tapaamassa ja syöttämässä hilloja, jäätelöä ja hedelmiä. Koti-ikävä Hannaa vaivasi, Mauri ja tytöt lomilla ollessaan käyttivät Hannaa kotona, mielellään hän ei olisi takaisin vanhainkodille lähtenyt.

Taivaan kotiin Hanna pääsi kauneimman kesän aikaan heinäkuun 1. päivä 2000. 91 vuotiaana. Hannan kanssa meillä oli työntäyteinen elämä, hyvin sovimme yhteen, jos erimielisyys tuli, niin heti sovittiin ja halauksella kuitattiin. Hannan harrastuksiin kuului Maatalousnaisissa ja Nuorisoseuratyössä toimiminen.

Presidentti Tarja Halosen tapasin hänen ollessaan presidentin vaalikierroksella Järvenpäässä tammikuussa 2006. Keskustelin hänen kanssaan Pelkosenniemen kunnan vaikeasta tilanteesta ja liittämisestä naapurikuntiin. Halonen sanoi, että ei kuntia ole tähänkään saakka huutokaupalla myyty. Olin vastaukseen tyytyväinen ja palasin iloisin mielin kotiin kyläreissulta.

Minulta on monesti kysytty mikä on pitkän-ikäni salaisuus. Olen vastannut, että kova työnteko ja onnellinen elämä Hannan kanssa. Olisiko toinen salaisuus se, että olen aina saunonut vastalla ja kehoani hakannut kovassa löylyssä.

Kasvatimme ja koulutimme viisi lasta: Pirkko Marjatta s -40, Mauri Ilmari -42, Sirkka Liisa –47, Marja Leena –49 ja Anne Mari –54. Lasten lapsia on yksitoista ja lasten, lasten lapsia kahdeksan tähän saakka.

Minua on muistettu seuraavasti:

  • Osuusliike Sallan hallintoneuvoston 15 vuoden jäsenyydestä ole saanut ansiomerkin.
  • III palkinnon sain tuorerehukilpailusta vuosina 1957 –58, 1958 –59, 1959 –60.
  • Kunniakirja annettiin Lähtötähti tamman työkilpailuun osallistumisesta vuosina 1967 ja 1968.
  • Hevosjalostusliitojen keskusliiton hopeinen ansiomerkki annettiin 1967.
  • Kunniakirja Huttu-Ukon hiihdosta 50 km lykkimisestä 74 vuotiaana.
  • Pelkosenniemen Metsästysseuran Kunniajäsenyys 1995.

 

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan 96- vuotiasta Toivo Hiltusta Pelkosenniemellä 6-15.4.2006.