Vuosi oli 1959. Olin sotaväen käynyt ja töissä sähköasentajana Sallassa. Seurasin kuinka eräs invalidi rakennusmestari ajeli hassun näköisellä kolmirattaisella, muovikupuisella häkkyrällä. Yllättäen minuun iski autokuume, niin voimakkaasti, että kyselin mestarilta auton ominaisuuksista. Mestari huomasi minun kiinnostuksen autosta. Niinpä hän sanoi auton olevan myytävänä. Autokuume nousi entisestään. Hommasin rahat, osaksi isältä lainaamalla. Näin minusta tuli ensimmäisen autoni omistaja.
Messerschmitissä oli yksi vetävä rengas takana, kaksi rengasta edessä. Sachsin 350 kuution yksisylinterinen moottori antoi autolle huimaa vauhtia. Jos oli tarvetta peruuttaa, niin moottori oli pysäytettävä ja käynnistettävä uudelleen pyörimään toisinpäin. Kahden ihmisen ohjaamossa istuttiin peräkkäin, niin kuin lentokoneessa konsanaan. Mekaaniset jarrut jäätyivät kevätsohjossa toimimattomaksi.
Turvattomalta sillä liikkuminen isojen autojen joukossa tuntui. Toki ihmiset, etenkin pikkupojat, olivat kiinnostuneita moisesta ajopelistä. Kerrankin kotimatkalla tankkasin auton. Sillä välin, kun kävin maksamassa bensan, niin pikkupojat olivat työntämässä autoa jo pitkällä. Työmatkojakin sillä ajelin. Vanhempi asentaja ”Seppä Kalle” sai kyytiä takapenkillä, kaapelinippu kaulan ympärillä.
Hauskaksi kyläreissuksi suunniteltu matka Sodankylään kihlatun kanssa muuttui Hirviässäkurussa tuskanhieksi, kun lumisateisen yön jälkeen Sodankylän tie oli auraamatta pitäjänrajalta lähtien. Ei jaksanut kihlattu työntääkään liukkaat nahkapohjakengät jalassa. Kahlasimme lähimpään taloon soittamaan taksin vetämään autoa Sodankylään. Myöhemmin aina, kun kuljemme Hirveänkurun kautta muistelemme vaimoni kanssa hilpeydellä tuota matkaa.
Seuraava stoppi tuli, kun moottori rikkoontui matkalla Sallaan Salmivaaran seutuvilla. En ollut laittanut ohjeiden mukaista määrää öljyä bensan sekaan. Kantapään kautta sekin piti oppia. Korjaamoreissun jälkeen aloin autoa kaupata. Heti löytyi ostaja, Möllärin autonkuljettaja. Myyntiä olen jälkikäteen katunut. Oli se niin harvinainen kulkupeli, nimikin toisen maailmansodan hävittäjälentokoneelta. Ei niitä sen jälkeen ollut myytävänä, ainakaan halvalla.
Tapio Hulkko pienenä Morris minorin keulan edustalla.
Kaksi vuotta myöhemmin 1961 työmatkat ulottuivat neljän pitäjän alueelle. Linja-autoissa kulkeminen asennustarvikkeiden kanssa oli työlästä. Perheen luokse oli viikoilla kaipuu. Autokuume alkoi taas poltella. Tilasin esitteitä eri autoliikkeistä Rovaniemeltä. Vanhasen autoliike edusti Morris-autoja. Perheen vasta perustaneena katselin halpaa autoa. Pakettiauto Morris Minor oli sopivan hintainen. Tilaakin näytti olevan, kun esitteessä kaksi mullikkaa seisoi tavaratilassa. Värivalikosta arvokkaimmalta vaikutti helmenharmaa. Soitin Vanhaselle valinnastani, tilauksen otti vastaan rouva Vanhanen. Englannissa saakka lienee auto ollut, kun se oli noudettavissa viikkoja myöhemmin. Liikkeessä näin auton ensikerran. Ei se minusta mitenkään ollut mullikoiden kuljetukseen sopivan kokoinen. Kyljissäkin oli vähäisiä painaumia, lienee tulleet laivaan lastatessa, huomautin niistä. Luovutuspaperit vakuutuksineen allekirjoitin.
Matkanteko Pelkosenniemelle alkoi. Sisäänajonopeus oli 50 km/h, rekka-autotkin huristelivat ohi, kun ajoin hissukseen soraista, pölisevää tietä. Kemijärvellä jo huomasin kuinka sisätilat muuttuivat pölystä harmaaksi. Lopulta olin Pelkosenniemellä, itsekin pölystä helmenharmaana. Toini katsoi ikkunasta autoa ja tuumasi, että tuommoinen tötterö.
Aloitin heti tutkimaan mistä pöly pääsi sisälle autoon. Huomasin kuinka tavaratilan lattiavanerit oli kiinnitetty runkopalkkeihin ilman tiivistettä. Superlon-tiivisteellä pöly pysyi ulkopuolella. Rakensin tavaratilaan hyllyjä asennustarvikkeille. Huristelin iloisin mielin työmaalta toiselle. Kotona pääsin käymään useammin, joskus nukuin auton tavaratilassa, kun en raskinut hotellissa yöpyä. Pakkasilla auton käynnistyminen oli vaikeaa, siltä varalta auto oli varustettu veivillä.
Ford Taunus 17 M. Konepellillä Elina ja Tapio.
Eräänä syksynä oli työmaa Kairalassa poikkijoella ja joki juuri jäätynyt. Kuulin, että hevosella oli ajettu jäitä myöten. Arvelin jään kestävän kevyen auton. Ajoin ovi auki, toinen jalka ulkopuolella ylitse. Seuraavana päivänä oli ”Vipusessa” uutinen ajostani.
Lomamatkojen ajaksi vaihdoimme isän kanssa autoja, koska nelihenkiselle perheelle oma auto alkoi käymään pieneksi. Isän auto oli iso Vedette Versailles. Puolitoistavuotta Morris minua palveli, ei kertaakaan tielle jättänyt. Isompaa auto teki mieli. Ford Taunus 17 M oli seuraava auto. Pakettiauto sekin, siihen sai laittaa tavaratilaan määräyksien mukaiset pehmustetut istuimet verovapaasti, ilman sivuikkunoita. Auto oli tyylikäs ja punainen.
—Matti Hulkko