Tässä tarinassa pelkosenniemeläinen Gunilla Pyhäjärvi kertoo elämäntaipaleestaan, joka kulki Autioniemestä kahden evakkoreissun jälkeen Pyhäjärvelle.

Synnyin Autioniemessä 30.01.1929. Autioniemi sijaitsee Kemijoen rannalla Kemijärven kunnassa. Äitini oli Susanna Kustaava os. Lampela, syntynyt 17.05.1893 Kemijärvellä. Hän oli orpo ja kasvoi Arvospuolella enonsa kotona Rompsissa. Äitini oli kätevä käsistään, hän kehräsi lankoja, kutoi käsin ja kangaspuilla raanuja ja kankaita vaatteisiin. Hän myös kulki pitäjillä parantamassa ihmisiä kuppaamalla. Äidillä oli heleä lauluääni. Me lapset perimme äidiltämme lauluäänen ja molemmilta vanhemmiltamme käsityötaidon.

Isäni oli Kaarle Johan Kaarlenpoika Kantola, ”Varpu-Jani”. Hän oli syntynyt 23.08.1890 Amerikassa. Isäni ollessa 8-vuotias, palasi ensin ukki Suomeen rakentamaan Ojalan tilaa ja ämmi saapui myöhemmin neljän lapsensa kanssa.

Isälläni oli työpaikka isäntärenkinä Korpelan kenkätehtaalla Vuostimossa. Tehtaalla valmistettiin huopaisia Eko- kenkiä. Isä kulki niitä myymässä mm. Kemijärven markkinoilla, jossa houkutteli ostajia: ”Ostappa Ekot eukollesi ja vireälle Veijollesi!”. Hän oli kätevä käsistään, oikea joka paikan höylä.

Vanhemmilleni syntyi kolmetoista lasta: Lenne Aukusti s. 1913, Etna Oihonne 1914, Katri Gunilla 1915, k.1920, Reino Paavo 1918, Tekla Natalia 1920, Veikko Paavo 1922, Anna Liisa 1924, Reino Verner 1925, Gunilla 1929, Martti Antero 1931, Heimo Tuomas 1933, Unto Johannes 1935, ja Veijo Aulis 1938.

Gunilla muistelee lapsuuttaan näin: Tuolta ajalta muistan veljeni Tuomon syntymän 1933, kun äiti kipusi kiukaan päälle synnyttämään. Kiukaalta alkoi kuulua valitusta ja voihkintaa. Minä pelkäsin ja hätäilin, tomerasti komensin äitiä tulemaan alas kiukaalta. Reino -veli komennettiin noutamaan ämmiä Varpulasta puolen kilometrin päästä. Oli elokuu, meidät lapset ajettiin ulos leikkimään. Aikain päästä tuli helpotus, kun ämmi tuli kertomaan, että ”Toin teille pikkuveljen, joka löytyi kiukaalta”.

Pienimuotoista maalaiselämää elettiin, muutama lehmä, useita lampaita ja koira. Marjamaat oli lähellä. Marja-aikaan jokainen pyhäaamu kävimme mustikassa Kiemunkivaarassa. Isän johdolla kinttupolkua kuljimme, jokaisella oli kokonsa mukainen kippo, joka piti saada täyteen. Pojilla unohtui poimiminen, jäniksen poikasia pyysivät ja toivat kotiin alioksi. Hillareissut tehtiin Kemijoen toiselle puolelle, kauas Lismaan. Me lapset kuljimme avojaloin vetisiä polkuja, isällä oli yksipohjaiset pieksut. Puolukat poimittiin lähempää koko sakilla. Näin vuodet vierivät sammalla tavalla.

Erään kerran olimme Martin kanssa mustikassa, kun eksyimme ja halakaulassa itkimme. Äiti kuuli valituksen ja tuli toruen noutamaan. Uimassa kävimme kotirannassa, keräsimme Kemijoesta raakkuja ja niitä aukaistiin, josko helmiä löytyisi. Erään kerran menimme uimaan luvatta koko sakki. Isä tuli meitä hakemaan perävittan kanssa ja ropsi kintuille pihaan juoksevia.

Unton syntymisen aika tuli joulukuussa 1935 kamalalla pakkasella. Taas äiti kipusi kuuman kiukaan päälle, jota oli lämmitetty aamulla. Pellit oli suljettu liian aikaisin, minulla meni alhaalla häkä päähän. Päätäni särki ja oksensin. Ämmi laittoi kylmäkääreen otsalle ja sain jäädä pirtin lämpimään. Muut lapset komennettiin navettaan synnytyksen ajaksi. Sieltä kiukaalta ämmi oli taas löytänyt pikkuveljen. Ämmi oli meille lapsille hyväsydäminen. Mieleeni on jäänyt, että lapsena kävimme ämmin luona Varpulassa päivittäin. Siellä hän kirnusi puojissa rapuskaa ja hyllyllä oli isoja ruislimppuja. Niistä hän leikkasi pitkiä siivuja ja levitti paksusti rapuskkaa päälle ja antoi meille lapsille. Meitä oli siinä puolenkymmentä norkoilemassa, kun Eetu- sedän lapset tulivat toisaalta. Niitä rapuska leipäviipaleita en ole unohtanut.

Pelkosenniemen ja Kemijärven välistä maantietä rakennettiin, se valmistui 1936. Meilläkin asui kesällä kymmeniä tientekijöitä heinäladossa. Äiti kokkasi heille kerran päivässä lämmintä ruokaa.

Kun tulin kouluikään, ensimmäisenä koulupäivänä kävelimme Reino-veljen ja Autioniemen Annikin kanssa Vuostimoon kouluun. Annikista sainkin vakituisen kaverin neljän kilometrin koulumatkoille. Matkanvarrelta kertyi parikymmentä koulukasta, enimmäkseen poikia. Opettajan toimi Vieno Nero, jolla oli erikoinen tapa virkistää oppilaita liikunnalla kesken tunnin jokaisena koulupäivänä. Lauantaikin oli koulupäivä. Minulla oli vaikeuksia oppia lukemaan, mutta laulusta oli aina kymppi ja runoja lausuin koulun juhlissa. Kolmannella ja neljännellä luokalla oli opettajana Helmi Lehtonen. Viidellä ja kuudennella luokalla Eemeli Kulpakko.

Ollessani Helmi Lehtosen luokalla, aloitin säännöllisen säästämisen. Aapo Kaakkurivaara hoiti Osuuspankkia Kaakkurivaarassa ja hän toi monilokeroisen laatikon koululle, jossa jokaiselle oppilaalle oli nimellä ja syntymäajalla varustettu lokero. Lauantaina sai tuoda roposensa säästöön, nimi ja summa kirjattiin vihkoon. Siitä saakka olen ollut Osuuspankin asiakas, nyt jo seitsemänkymmentäneljä vuotta. Kerran sain kummiltani Eemil Korpelalta 25 penniä säästöön.

Syksyisin, joen jäätyessä, luistelimme kouluun. Vahinkokin tapahtui, kun Usko Pitkänen luisteli sahan sulaan. Kuiville hänet saatiin kyläläisten voimin ja virvoitettiin tekohengityksellä koululla.

Perunan nostoon saimme koulusta lomaa ja vauhdilla kaivoimme perunat kellariin. Noston jälkeen teimme mustikanpoimintaretken Pyhätunturille isän johdolla. Isällä oli erikoinen kävelytyyli, me lapset sitä ihmettelimme; hän pomppi niin kuin olisi ollut jouset kenkien pohjissa. Matkaan lähti jokainen, joka kynnelle kykeni. Veneellä soudettiin Kemijokea myöten Vuostimoon, siitä edelleen Pyhäjokea Vuostimojärvelle Korkalon taloon. Matka jatkui jalkaisin osin pitkospuita astellen Kemijärven Matkailumajalle. Pimeyskin yllätti, mutta meillä oli lyhty mukana. Paljon sinne oli majoittunut muitakin marjastajia. Seuraavana päivänä saimme astiat täyteen hyvissä ajoin. Loppupäivästä saimme käydä tunturin päällä, mutta näkyvyys oli heikko sumun vuoksi. Toinen yö vielä majalla ja kotimatkalle. Paluumatka taittui nopeasti veneellä myötävirtaan.

Heinää tehtiin luonnonniityltä kaukana Kemijoen toisella puolen, viiden kilometrin päästä Raateaavalta. Siellä oli luokoa kuivumassa, kun me isän kanssa kahdestaan olimme luokoa kokoamassa suovaan. Saimme suovan valmiiksi ja niin lähdimme tihkusateessa ongelle Kolmiloukkoseen. Parkkimatoja syötiksi kannoista kerättiin, isoja ahvenia saimme. Yllätys tuli, kun isä huusi. ”Katsoppa Kulla, kuka tuolla lammen toisella puolen seisoo!”. Iso karhu sieltä meitä katsoi, laittoi tassut huulilleen ja vihelsi. Takapuolensa meille näytti ja lähti lontustelemaan metsän kätköihin. Sen koommin en ole karhua luonnossa nähnyt. Heinänteossa yövyimme hirsistä tehdyssä laavussa.

Olin kymmenenvuotias, kun lokakuussa 1939 Lenne-veljelle tuotiin kertausharjoituksiin lähtömääräys. Vanhempien ihmisten puheita kuunneltiin ja pelättiin, eikä suotta, sillä marraskuisena pyhäpäivänä meille tuli evakkoon lähtö. Reino-veli oli jossakin kylässä, eikä heti löytynyt ja Isä oli työssään Korpelan Kenkätehtaalla. Viimein isä tuli kotiin, ja hän toi meille lapsille Eko- kenkiä.

Evakkotaival alkoi. Meidät lastattiin ruotsalaiseen kuorma-autoon, lavan pohjasta maantie vain vilkkui, pressu oli suojana. Ensimmäinen etappi oli Kittilän Kaukosen koulu, jossa evakoita jaettiin taloihin. Meidät ohjattiin Ojanperän taloon, jossa saimme pienen kamarin asuttavaksi. Kamariin majoittui kolmen veljeksen perheet ja ämmi.

Joulu meni niin kuin muutkin päivät, ei ollut joulukuusta eikä lahjoja. Talvella kävimme uteliaisuuttamme Särestössä, kun kuulimme, että siellä asuu erikoisia ihmisiä.

Meidän lehmät olivat toisaalla; Kaakamossa ja Turtolassa.

Rauhan tultua palasimme linja-autossa Autioniemeen. Kotitalon kohdalle jäimme, tien reunoissa oli korkeat aurausvallit ja pihalla umpihanki, joten oli hikinen taival pihaan. Isä oli tullut aikaisemmin Korpelaan ja käynyt lämmittämässä pirtin. Kevät oli jo pitkällä, kun lehmät saatiin kotiin ja päästiin elämisen alkuun.

Välirauhan aika kului entiseen malliin ja elimme tavallista maalaiselämää kuukaudesta toiseen. Jatkosodan alkaessa 1941, saksalaiset kolonnat ilmestyivät maantielle. Kolonnat kulkivat pohjoista kohti marssimalla, hevosilla ja autoilla. Kulkiessaankin paistoivat leipiä kärryissään, antoivat meillekin lämmintä leipää ja suklaata. Neuvostohävittäjät häiritsivät saksalaisten kulkueita.

Kesällä 1944 kävin rippikoulun Kemijärvellä. jossa kortteerasin Väinö Sivosella. Juhannuksena ehtoollisella oli yli kaksisataa tyttöä, kun sallalaiset rippikoululaiset joutuivat tulemaan kesken kaiken Kemijärvelle sotaa pakoon papinsa Heikki Koiviston johdolla. Ehtoollista jaettiin koko päivä, kun vanhemmatkin kävivät ehtoollisella. Meidän pappina oli Heikki Rosma.

Sotatoimien alkaessa Lapissa, saimme kehotuksen valmistautua evakkoon lähtöön. Kaisanmatin Einari kulki sanansaattajana talosta taloon yö pimeydessä. Minä sain tiedon, kun oli pellon leikossa Tuovisessa Vuostimossa. Sirpillä leikattiin ja osa viljasta ehdittiin puidakin ennen evakkoon lähtöä. Tuovisesta lähdin juoksemaan kotiin hengen hädässä metsiä pitkin. Saksalaisia tuli vastaan tien täydeltä. Kotona pakattiin ja meille kerrottiin, että lehmien kanssa lähdetään. Reino-veljen kanssa lähdimme lehmiä taluttamaan ja pian liityimme kiemunkivaaralaisten lehmienkuljetusletkaan. Kulkue pysähtyi yöksi Levärannalle. Seuraavana iltana olimme Ketolassa. Siellä tavoitimme setämme ”Varpu-Eetun”, joka ajeli valkoisella sonnilla kolakärryissä istuen. Leevi-setä oli myös Ketolassa hevosen ja kärryn kanssa. Varpu-Eetulla oli kärryssään iso saavillinen suolattua mullikan lihaa, sitä hän vaihtoi saksalaisten kanssa konjakkiin. Autioniemen Annikin ja Hannen Helmin kanssa kuljimme kolmestaan. Kaikki eivät saaneet jäädä Ketolaan, suurimman osan piti jatkaa matkaa. Meidän porukka jäi, koska miehet olivat konjakista juovuksissa. Me tytöt itkimme kohtaloamme, meitä pelotti kun Neuvostopommikoneet pudottivat pommeja Ketolaan ja Kemijärvelle. Saksalaiset niitä tulitti valoheittäjien valaistessa taivaan. Varpu-Eetusta haluan kertoa: Hänellä oli vaimo kuollut ja toinen vaimo oli Alatalon Leena Savukosken tienvarresta.

Ketolasta lähdettiin seuraavana aamuna. Lupeissa oli päästä junakuljetukseen Misistä, mutta juna ei tullut. Kävellen jatkoimme matkaa Varpu-Eetun kolisevan kärryn perässä. kärryyn oli kiinnitetty kolme lehmää, muut lehmät niitä seurasi. Saksalaiskolonnan kanssa yhtä matkaa kuljimme. Saksalaisten vankkureita vetivät itävaltalaiset vangit kahta puolta vetoaisaa, yhteensä kaksitoista vankia. Huonosti saksalaiset heitä kohtelivat. Me näimme Helmin ja Annikin kanssa, kuinka yksi väsynyt vanki ammuttiin ja nostettiin ojan penkalle. Kauhistunut Annikki itki katkerasti, minä olin jo kovettunut, eikä itkua tullut.

Matkan varrella olimme yötä autioksi jääneessä talossa. Lähtijät olivat unohtaneet sokeritopan pirtinuunin ranssille. Me tytöt hakkasimme topan pienemmäksi, jokaiselle pala minun reppuun. Meillä oli ruoka vähissä, mutta meillä oli onneksi lehmät. Saksalaisilta saimme maitoa vastaan leipää ja lihapurkkeja. Viidentenä päivänä olimme Saarenkylässä. Lyhyeksi jäi pysähdys, heti piti lähteä jatkamaan matkaa siltojen yli Hirvaalle. Siellä kuulimme kovan pamauksen, kun taaksemme jääneet sillat räjäytettiin. Hirvaalla nukutun yön jälkeen totesimme, että Varpu-Eetu ja Leevi-setä olivat meidät jättäneet ja häipyneet sonnin ja hevosen kyydeissä. Omin neuvoin, Reino vanhimpana, lähdimme jatkamaan matkaa lehmien kanssa. Kemiin oli vielä pitkä ja uuvuttava matka. Kemissä helpotti, kun pääsimme lehmien kanssa junaan. Me härkävaunuihin ja lehmät avovaunuihin. Lotilta saimme luirua hernekeittoa ja leipäpalan. Peseytymään emme päässeet. Oulussa saimme seuraavan kerran hernekeittoa ja leipää. Ouluun matkanteko pysähtyi viikoksi. Repussani oleva sokeritoppapalanen oli pienentynyt nuolemisesta ja lopussa se oli likainen ja kipeistä huulista vereytynyt. Saksalaisia ja suomalaisia juopuneita naisia seurattiin ja ihmeteltiin kaupunkielämää.

Oulusta siirryttiin Purmoon, jossa majoitus oli järjestetty kirkkoon. Lattialla olkien päällä nukuttiin. Lehmät saimme aitaukseen. Kylmässä jokirannassa saimme vähän peseytyä. Porukan ainoasta kammasta olivat piikit tippuneet matkan varrelle ja täisiäkin olimme. Kantolat sijoitettiin Åvistin kylään Ruotsinkieliselle alueelle, siellä äiti ja muu perhe meitä odottivat rukoushuoneella, johon heidät oli majoitettu. Äiti kiiruhti itkien meitä vastaan, kun kuuli oman lehmänsä Saatun kellon äänen, halasi meitä ja lehmiä, sanoen, ”olette sentään elossa”. Huhuja oli ollut monenlaisia liikkeellä. Rukoushuoneella saimme peseytyä ensikertaa kotoa lähdön jälkeen. Minun pitkä palmikkoni oli takussa ja täinen. Lenne-veli leikkasi palmikon poikki ja täitä kammattiin ulkona. Anna-Liisa siskon perhe saapui samaan taloon, hän odotti viimeisillään Jormaa, pian Jorma syntyikin Pietarsaaressa.

Minun tehtävänäni oli käydä hoitamassa ja lypsämässä lehmät. Joulun vietimme majapaikassamme rukoushuoneella, omistajien luvalla. Kyläläiset oli kutsuttu juhlaan mukaan. Hartaudella ja vesisilmissä he kuuntelivat, kuinka me Anna-Liisan kanssa lauloimme koulussa ja kotona opittuja joululauluja ja lausuimme runoja.

Kevättalvi kului koti-ikävässä, kylän tansseissa kävimme muutaman kerran. Kesäkuun puolivälissä saimme luvan lähteä kotimatkalle. Reinon kanssa talutimme lehmät Jepualle, jossa ne siirrettiin junaan. Muu perhe matkusti edellä henkilövaunuissa. Minä jäin Osmon Liisan kanssa lehmiä kuljettamaan, Osmo Kulpakko oli samassa avovaunussa ja hän nukkui heinäpaalujen päällä lehmien seassa. Silloin tapahtui sellainen vahinko, että lehmä sonti Osmon kasvoille. Voi sitä huutoa ja kiroilua mikä pienestä miehestä lähti! Liisa repi puhdistusriepuja vaatteista ja koitti rauhoittaa Osmoa. ” Kulta menikö sontaa suuhun”. Kyllä minulla oli naurussa pitelemistä, ja se oli matkan hauskin tapahtuma.

Kaakamossa meidän piti poistua junasta lehmien kanssa ja emme päässeet heti jatkamaan matkaa. Illalla kävimme Kaakamonpirtillä tanssimassa neulapoikien tahdittamana. Kaakamosta matka jatkui junakyydillä Rovaniemelle. Ounaskosken silta oli räjäytetty, joten joen ylitys tapahtui Lainaan lautalla yhdessä lehmien kanssa. Kommelluksitta ei lauttamatka sujunut, vaan Korpelan Kaukon lehmä tipahti jokeen ja oli hirttyä talutusköyteen. Jotenkin se pääsi vapaaksi ja ui lautan edellä rantaan.

Kuorma-auton kyydissä lehmien kanssa matka jatkui Juhannuksen aatonaattona Autioniemeen Varpulan kummulle, keskiyön auringon paistaessa. Kotipihassa törrötti pelkät savupiiput, kaikki oli poltettu, jopa rannalla ollut heinäsuova, johon olimme lähtiessä piilottaneet ompelukoneen. Varpulaan, isän kotiin, pääsimme asumaan. Kesän ja seuraavan talven siellä asuimme. Uudelle kodille valettiin pohja syksyllä. Keväällä hyvissä ajoin hommattiin hirret ja muu puutavara rakennuspaikalle Vuostimon Sahalta. Kesän kuluessa talo alkoi nousta kerros kerrokselta isän johdolla ja Paavon, Reinon ja Lennen voimin. Syksyllä ennen pakkasia pääsimme muuttamaan pihkan tuoksuiseen uuteen kotiin. Kaksi vuotta hyyryläisenä oleminen loppui.

Talkootöillä niitä hirsiä maksettiin. Isä oli vakituinen tukkilautan laskija Savukosken kairoilta pitkin Kemijokea Vuostimon Sahalle. Iltaisin käytiin talkoissa auttamassa muita jälleenrakentajia. Niin päästiin elämisen alkuun.

Tanssijalkaa kutitti, Oinaan Nuorisoseurantalo oli säästynyt polttamiselta. Autioniemen pojilla oli vene, ja niin hoksattiin, että lähdetään Oinaalle tansseihin. Myötävirtaan matka taittui joutuisasti hyvällä ilmalla. Paluumatkalla vastavirtaan aikaa kului, usva täytti jokiuoman ja soutajia vaihdettiin, Auringon noustessa jokivarren taloista alkoi savuhaikuja nousta tavoittelemaan poutapilviä. Kahvinkeittoon emännät nousivat ennen aamulypsyä.

Olin seitsemäntoistavuotias, kun lähdin kotiapulaiseksi Kemijärvelle Melleniukselle. Vuosi siellä vierähti. Etna-siskoa olin auttamassa Kilpelässä Pyhäjärvellä, kun tapasin Toivo Pyhäjärven lavatansseissa. Hän oli hyvä tanssimaan, viisi vuotta isänmaata puolustanut sotainvalidi. Juhannuksena 1947 menimme kihloihin ja lokakuun viidentenä päivänä samana vuonna meidät vihittiin. Toivon kotiin Autioon muutin miniäksi, ilman kapioita. Talossa asui Toivon vanhemmat ja kahdeksan sisarusta. Kahdeksan vuotta Autiossa asuimme. Toivo teki kirvesmiehen töitä kylillä, minä autoin talon töissä ja hoidin lapsia.

Rahaa kertyi säästöön.

Hiltusen Artulta ostimme 10 ha palan maata maantien ja järven välistä Pyhärveltä. Vuosi oli 1955, kun aloitimme oman talon rakentamisen. Syksyllä ajettiin soraa talkoilla monella hevosella Kortekankaalta järven jäädyttyä. Sahapuut saimme omasta metsästä, ne sahattiin laudoiksi kenttäsirkkelillä paikan päällä. Yötä päivää kesä aherrettiin, syksyyn mennessä saimme talon asuttavaan kuntoon. Niin pääsimme muuttamaan omaan kotiin.

Toivo raivasi heinämaita lehmille ja jatkoi kirvesmiehenä koko miehuutensa ajan. Minä hoidin lapsia ja kahdesta –neljään lehmää. Myöhemmin, kun hiihtoturisteja alkoi majoittua kylään, kävin töissä Mallanderin ja Hietasen majataloissa. Lisämaata saimme Eino Kilpelän tuella Kallioaavalta ja Mairivaarasta. Sivutyönä hoidin Pyhäjärven siirtokirjastoa kotona viisitoista vuotta, kahtena iltana viikossa kirjasto pidettiin auki. Kerran kahdessa viikossa sain ottaa taksin ja käydä vaihtamassa kirjoja pääkirjastossa Pelkosenniemellä. Vapaa-aikoina Toivo pyysi muikkuja Pyhäjärvestä. Kalassa pysyttiin , jopa myytiin.

Perhe kasvoi viidellä lapsella: Rauno Matias s.1948, Sisko Soile Vuokko 1950, Airi Irene 1951, Esa Kalervo 1954 ja Sirkka Hannele 1958. Niinpä nyt on kymmenen lasten lasta ja kahdeksan lasten lasten lasta.

Tänä päivänä asumme kirkonkylässä uudessa kunnan rivitalossa. Toivo täytti 90 vuotta 12.06.2010. Terveyspalvelut ja muut palvelut ovat lähellä ja ruokapalvelukin toimii. Kuntoutuksessa käymme Veljeskodilla Rovaniemellä. Pyhäjärven koti on lasten hoidossa.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan 81- vuotiasta Gunilla Pyhäjärveä Pelkosenniemellä marraskuussa 2010