Tässä tarinassa Hanna Kenttämaa kertoo partisaani-iskusta Kuoskun kylään ja sen jälkeisestä elämäntaipaleestaan. Hanna kertoo, kuinka hän viisitoistavuotiaana laittautui turvallisin mielin nukkumaan Helmi- tädin viereen talvisodassa polttamatta jääneeseen aittaan, mutta herätys tuli pian.

Täti herätti minut aamuyöstä kolmelta syyskuun kolmntena päivänä 1941, kuultuaan ammuntaa ja ihmisten hätääntyneitä huutoja. Heti kun tulin aitasta ulos, näin viimeisillään lasta odottavan Junttilan Olgan juoksevan pakoon sylissään pahasti haavoittunut kolmevuotias lapsi. Helmi-tädillä tuli hätä noutaa Erkki-isä ja naapurin Orvokki-tyttö tien laidassa olevasta riihestä, joka toimi tilapäisenä asuntona. Kielloista välittämättä täti juoksi riihelle ja sai riihessä nukkuneet muiden pakenevien mukaan.

Pelloilla olevat elovartaat olivat pelastus, sillä ne estivät vihollista näkemästä yöpukeissa juoksevia kyläläisiä. Tenniöjoen törmän viltto oli alkumatkasta suojana. Rantaniittyjä pitkin juostiin Savukoskelle päin, neljän kilometrin päässä olevalle Marjalan Eemelin heinäladolle. Jalassani olevat kippuranokkaiset solasaappaat jouduin heittämään metsään, vaikka niitty oli kuurassa koska ne hankasivat sukattomat kantapäät rakoille. Latoon kerätyt kuivat heinät antoivat suojaa yökylmältä.

Tuumauksien jälkeen Körkön Aulis lähti tiedustelemaan Kuoskun kylän tilannetta. Hän oli huomannut Kenttämaan Eenokin olevan pihallaan joen toisella puolen. Siellä vainolaiset eivät tehneet tuhojaan. Eenokki souti Aulikselle veneen, jolla hän rahtasi kyläläiset ladolta yli joen. Sieltä kävelimme törmiä myöten takaisin kylälle, mutta kylään emme saaneet jäädä. Suomen armeijan sotilaat olivat saapuneet Savukoskelta ja järjestivät kuorma-auto kyydin Savukosken kirkolle. Meidät majoitettiin Herralaan, jossa taivastelimme muutaman päivän. Kuoskuun palasimme poikkijoelle polttamatta jääneisiin taloihin.

Kolme vuotta elettiin sodan varjossa. Jälleenrakentaminen eteni vauhdilla. Uudet kodit kohosivat palaneiden tilalle ja elovartaat täyttivät kylän pellot.

Olin kahdeksantoistavuotias nuori nainen ja olin jo tutustunut Osasto Saun sotilaaseen Väinö Moilaseen, kun lähdin äidin luokse Pelkosenniemelle. Äiti oli töissä sairaalan pyykkituvalla, ja minäkin sain kotiapulaisen paikan lääkäri Vainiolla.

Vuonna 1944 Saksalaisia sotilaita vyöryi kylään. Syyskuisena yönä tuli hälytys ja evakkoon lähtö. Valmistauduttiin Lapin sotaan. Vainiolla oli yksi lehmä, ja minä jouduin taluttamaan sen Kemijärvelle toisten taluttajien mukana. Sieltä nousin junaan ja matkustin äidin luokse Kannukseen. Hänellä oli työpaikka pyykkituvalla, Kannukseen muuttaneiden Sodankylän ja Pelkosenniemen evakoiden yhteisessä sairaalassa, joka oli perustettu tyhjennettyyn ravintolaan. Sain työpaikan sairaalaan siivoojana.

Evakkotalvi kului Kannuksessa. Keväällä 1945 muutin sairaalan mukana Sodankylään ja työ jatkui siivoojana. Kaksi kuukautta siellä koti-ikävässä vierähti. Pelastus tuli, kun Pelkosenniemen sairaalan taloudenhoitaja Eemil Huotari soitti ja tarjosi työtä sairaalan siivoojana. Heti olin valmis lähtemään.

Kirjeenvaihto Väinö Moilasen kanssa oli jatkunut. Väinö oli sodan päättyessä hakeutunut rajavartiostoon. Matkalla ensimmäiseen työpaikkaan hän astui miinaan Kemin lossilla. Väinö menetti toisesta jalasta kantapää ja kaikki varpaat. Myös seitsemän muuta rajamiestä haavoittui. Väinöä hoidettiin Tampereella ja Seinäjoella monta kuukautta. Minun oli tyytyminen kohtalooni, mutta kirjeenvaihto jatkui rakastuneiden kesken. Meidät vihittiin huhtikuussa 1946. Yhteisen elämäntaipaleen alettua olimme vuokralaisena Virralla yhdessä kamarissa. Samassa kamarissa asui myös Väinön isä Matti Moilanen. Hänellä oli hoitamaton Kuusikko-niminen asutustila Savukosken tienvarressa. Asutustilalla ollut yhden huoneen ensirakennus, suolasalakkariksikin yleisesti kutsuttu, oli tuhoutunut Lapinsodassa. Tila muutettiin rintamamiestilaksi, Väinön nimiin. Väinön rakentamassa saunassa. asuttiin ahtaasti kaksi vuotta. Tulisijana oli peltinen pömpeli, jossa talvella tuli paloi jatkuvasti.

Asuinrakennus valmistui 1949, Vilho Peurasen ja Viljo Hannuniemen rakentamana. Seuraavana kesänä valmistuivat navetta ja tallirakennus. Vihdoinkin päästiin normaaliin pienviljelijän talouteen. Kolme lehmää tuotti maitoa perheelle ja meijeriin. Isännällä oli hevonen. Lapsia syntyi ensin Olavi ja Sisko Anneli ja myöhemmin Terttu Marjatta, Veijo Väinämö, Anne Maarit ja Paula Helena. Terttu Marjatan lapsi Hannele kasvoi myös meidän perheessä. Väinö vedätti hevosella tukkia jokirantaan, uiton kuljetettavaksi ja teki muita lähiseudun töitä. Monesti kipu jalassa oli yhtä tuskaa ja esti töihin lähdön. Helsingissä jalkaa yritettiin korjata siirrännäisellä reidestä kantapäähän. Ei onnistunut, märki pois ja aiheutti jalkaan pahan ihottuman.

Tilalla elettiin tiukkaakin tiukempaa elämää seitsemän lapsen kanssa. Kaivo kuivui monesti talvella ja vesi piti sulattaa lumesta. Sähköjä ei ollut, ompelukset ja kutomiset piti jossain välissä ehtiä tekemään. Väinön invaliditeetti oli aluksi vain 10 prosenttia, kohoten myöhemmin 35 prosenttiin. Lasten kasvaessa kaksi vanhinta muutti pois kotoa, neljän nuorimman kanssa muutimme Pelkosenniemen kirkolle. Kuuden vuoden rivitaloasumisen jälkeen muutimme rakennuttamamme omakotitaloon 1984. Väinön kuoltua 1992 olen asunut yksin.

On se joskus yksinäistä, parempi olisi ollut elää kahdestaan, mutta liikun paljon ja kylästelen lasten ja ystävien luona.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan Hanna Moilasta 13 helmikuuta 2006.