”Minä annan lehmän sille, joka tähän taloon saa veden juoksemaan”, sanoi Haapaharjun kovia kokenut topakka Senja emäntä vuonna 1961. Olin tuolloin sukuloimassa Haapaharjussa, siskoni oli talossa miniänä. Kyllä Senjan syvältä rinnasta tulleet sanat koskettivat ja ajatteluttivat, varsinkin kun tiesin, että yli 20 vuotta ruoka- ja pyykkivesi oli noudettu Pyhäjoesta. Milloin kelkalla, milloin hevosella ja milloin ämmänlänget harteilla, kahta sankoa riiputtaen. Pihassa oli kaksi kaivoa, mutta vesi niissä niin kovaa, että kelpasi vain elukoille.

Senjan kanssa sovittiin, että teen laskelman riittääkö lehmän hinta vesi- ja viemärijohtojen hankintaan. Talon poika oli edellisenä talvena kaivanut uuden kaivon noin 60 metrin etäisyydelle alarinteeseen. Kaivoon oli pulpunnut hyvää vettä.

Sähkömiehenä tiesin, että ainoa este veden saannille oli erittäin heikko sähkö. Haapaharju oli kaukana muuntajasta, hoikkasen johdon perässä. Teräksen kauppa Kemijärvellä myi vesijohtotarvikkeita. Sieltä löytyi valovirralla toimiva Simo- merkkinen vesipumppu ja esitteessä mainostettiin sen toimivan alijännitteelläkin.

Tein päätöksen yrittää lähteekö pumppu pyörimään Haapaharjun kaivolla. Keräsin vesi- ja viemäritarvikkeet Morriksen kyytiin ja sähkötarvikkeet sähkölaitoksen varastolta. Seuraavana lauantaina aloitin asennukset. Tein pumpulle petin kaivoon ja sieltä tuuman Napo-putken liki maanpintaa pirtin nurkassa ylhäällä olevaan 200 litran avotynnyriin. Putki tyhjeni automaattisesti, kun tynnyri oli täysi, näin putki ei jäätynyt talvellakaan.

Pitkän päivätyön jälkeen oli jännittävä hetki edessä, lähteekö pumppu pyörimään. Juoksin kaivolle, Eino isäntä jäi kytkimelle ja Senja sananvälittäjäksi puoliväliin. Huusin käskyn: ”Sähkön voi kytkeä!”. Ei kuulunut kuin haavan lehtien havinaa, kun seurasin jännässä lähteekö pyörimään. Ei lähtenyt, vain murina kuului. Huusin Senjalle: ”Sähkö poikki, ei pyöri!”. Senja huusi samat sanat Einolle, kankaan raikuessa ja kaiun vastatessa. Kyllä siinä minullakin veret kuohahti pettymyksestä. Kävin pumpun kimppuun, herkistin pumpun pesää löysäämällä vähän ruuveja. Uusi yritys ja luojan kiitos, pumppu lähti pyörimään. Kyllä kangas raikui iloisista huudoista, kun vesi alkoi lorista tynnyriin.

Minulla oli hyvä mieli, kun katsoin kuinka Senjalla leuka väpätti hänen laskiessa raanasta vettä kahvipannuun.

Viemärille Eino oli kaivanut kivisilmän muutaman metrin päähän rinteeseen. Tiskipöytään aukko kaatoaltaalle, siitä kahden tuuman Napo kivisilmään.

Näin tuli Haapaharjun talouteen suuri helpotus, kun vesi tuli ja meni. Lehmästäkään ei Senjan tarvinnut luopua, kun Eino löysäsi kukkaron nyöriä ja maksoi laskun.

Monina seuraavina talvina Vuostimon Sahayhtiön miehiä kortteerasi talossa. Senja ja Eino huolehtivat muonituksesta ja vedestä ei ollut puutetta.

–Matti Hulkko