Matti kuorimassa perunoita viisitoistavuotiaana uittotyömaalla.

Keväällä 1952 eivät uittotyöt alkaneetkaan kuten tavallisesti. Pelkosenniemelläkin uiton töihin tottuneet miehet laskivat perseet kenttään paremman palkan toivossa. Ei uittoyhdistyskään neuvottomaksi jäänyt. Värväsi uittotöihin miehiä Pohjanmaalta. Muutama paikkakuntalainen työnjohdon ohella uskaltautui joukkoon. Isänikin hoiti uiton hommia sivutyönä, hän määräsi minutkin viisitoistavuotiaan pojan kokkaamaan miehille sapuskaa. Töpinäveneessä oli puolikkaasta tynnyristä valmistettu rilleillä varustettu liesi ja ruokatarvikkeille kookas puulaatikko.

Työnjohtaja Liimatainen antoi ennakkoa ruuan hankintaan. Kaupoista ostin pääosan ruuasta, maito, perunat ja joskus tuoretta lihaa talollisilta. Aamukahvin jälkeen aamupäivän ateriana oli läskisoosi ja tuppiperunat. Kastike ei minun taidoillani ruskistunut, miehet tuumasivat sen olevan terveellisempää vaaleana. Rusinasoppa oli jokapäiväistä, joessa jäähdytettynä. Illalla syötiin purkkilihasta valmistettua lihasoppaa, siihen tahtoi kyllästyä. Ei tuohon aikaan kylmälaitteita kaupoissakaan ollut.

Joskus ruokailuun saatiin vaihtelua. Arvospuolen Kumpulassa oli varauduttu uittoroikan käyntiin, sinne poikettiin tilaisuuden tullen. Siellä saimme nauttia ohrarieskasta ja viilistä puisista leileistä. Kaksi miestä söi yhtä aikaa samasta leilistä, lusikoiden kermaista herkkua. Kaupoista ostettu jokapäiväinen leipä oli ruis- ja setsuurilimppua.

Töpinävenettä ei aina kuljetettu mukana. Silloin kahvi keitettiin nuotiolla, sateella nuotion syttyminen ei nuorella kokilla kaikkien mieliksi onnistunut. Arvosteluun oli minun tyytyminen, puolustajia ei ollut. Viikon kokkasin. Vihdoin työnjohtaja sai hommatuksi kokiksi talon tytön Kiemunkivaarasta. Minä jäin kokin apulaiseksi ja ruuan hankkijaksi.

Pohjanmaan miehissä oli nuoria koululaisia ja muutama jämerä vanhempi mies. Oli joukossa vanhempi kansakoulunopettaja, joka ei kaikesta päätellen osannut soutaa, kun hän aina huopasi. Erään kerran lakkovahdeiksi itseään tituleeraavat lakkolaiset tulivat ruokailun aikana työmaalle. Aloittivat keskustelun:

– Toverit, tiedättekö, että työskentelette lakonalaisella työmaalla

– Täällä ei ole tovereita, Kauhavalainen vastasi.

Työnjohtaja kehotti lakkolaisia poistumaan, häiritsijät poistuivat. Uittotyöt edistyivät, puomiohjeet saatiin paikoilleen. Puutavara alkoi lipua Kemiä kohti. Heikkisen Aarne hinasi veneletkaa paikasta toiseen ja miehet puhdistivat rantoja kuivilleen jääneestä puutavarasta. Aikanaan korpilakko murtui ja osa lakkolaisista pääsi jatkamaan uittotöitä.

Tilipäivänä minun piti huolehtia ruokaporukan perinnät. Ynnätä menot ja jakaa miesten ruokapäivillä. Muistan kuinka laskutaitoni oli tiukoilla saada menot ja tulot täsmäämään. Liimataisen talon varjonpuoleisella seinustalla maassa istuen räknäsin ruokapäivän hintaa. Sen muistan kuin eilisen päivän vieläkin. Ei ruokapäivä halvaksi tullut johtuen lihapurkki ruuasta. Monesti miehille lausuin lehdestä lukemaani lausetta. ” Talous tarkka , vakaa markka,” siitähän miehet tykkäsivät.

Työpäivät olivat kahdentoista tunnin mittaisia. Lauantaina ja pyhinä sai kaksin-, kolminkertaista palkkaa. Vaikka tuntipalkka ei rapia ollut, niin päivän pituudella tilipussi lihoi. Isäni tilitti miehet. Tilini meni isän kukkaroon, sain vain ruokapäivärahan. Pohjanmaan miehet eivät jatkaneet Kemijokea alaspäin. Uiton hännän mukana valuivat vanhat uittolaiset Kemin erotusaltaille.

Pohjanmaan miehille ja minullekin ensimmäinen Kemijoen uittotyömaa oli ikimuistoinen kokemus.

–Matti Hulkko

Kairala – Sodankylä välinen maantie rakennettiin 1950 luvun alkupuolella. Talvella rakentaminen tehtiin hätäaputyönä. Työntekijät kerättiin lähikuntien työttömyys- kortistoista. Työmaa lienee viimeisiä maantierakentamisia, jossa ojat kaivettiin lapiolla.

Kokkosnivan lossiliikenne toimi viimeisen kesän 1956. Sillan rakentaminen Kitiseen aloitettiin saman vuoden tammikuussa. Vastaavana mestarina toimi rakennusmestari Puurunen. Työntekijät oli majoitettu maantietekijöiltä tyhjiksi jääneisiin parakkeihin viiden kilometrin etäisyydelle Aapajärvelle. Sieltä kuljetuksen siltatyömaalle hoiti Raskin Martti kuorma-autolla. Kylmää oli kyyti, vaikka lavalla oli tuulensuojana koppi. Ruokailu tapahtui parakeilla. Suomessa oli yleislakko, se ei koskenut hätäaputyömaita. Lakossa olin minäkin. Hiihtelin viikon ajan Soutajan mökki tukikohtana.

Kotiuduttuani, sähkölaitokselta soitti teknikko Sandberg. Hän ehdotti töihin lähtöä Kokkosnivan siltatyömaalle ja sanoi, että: – Hätäaputyömaat eivät ole lakonalaisia. Uskoin häntä ja lupasin lähteä sen kummemmin selvittämättä koskeeko hätäaputyömaa minua. Olin jo kyllästynyt lakkoiluun ja töihin halutti.

Kemijärveltä lähetettiin asennustarvikkeet työmaalle. Aluksi sähköistin majoitus- ja ruokalaparakit. Olin itsekin majoittunut parakkiin. Tuolta ajalta muistan kun radiosta kuuntelimme: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, 151 kertaa.

Parakeilla illat olivat pitkiä, kortinpeluu oli tavanomaista. Minäkin osaamaton pelaaja oli yhden kerran pelissä mukana. Olin jo kahdenviikon tilin häviöllä, kun tuuri muuttui. Sain täydenkäden ja rahani takaisin. Siihen päättyi minun sökönpeluu rahasta iäksi. Sekin kantapään kautta opittuna.

Parakeilta siirryin sähköistämään siltatyömaan tukikohtaa. Tukikohtana toimi lossivahdin asuinrakennus ja TVH – tukikohta. Ennestään näissä rakennuksissa ei ollut sähköjä. Eräänä pakkasiltana päätin käydä katsomassa miten kaivinkone kaivoi monttuja silta-arkuille. Jäätä oli jäädytetty kaivinkonetta kantavaksi. Teräsmies-merkkistä konetta ohjasi minulle tuttu mies Paavo Pyykönen. Koneella oli tauko ja kauha lepäsi jäällä koneen käydessä. Etsin pimeällä ohjaamon ovea enkä huomannut sen olevan avannon yläpuolella. Humpsista, astuin avantoon, kävin sukkelossa, sain avannon reunasta otteen ja itseni ylös virrasta.

Ei tiennyt Paavo, eikä kukaan muukaan, kun lähdin tukikohtaan. Juoksin suoraan tuttujen kokkityttöjen asunnolle ja kerroin tapahtumasta. Tyttöjen toisen huoneen kakluuni oli lämpiämässä. Sain huoneen käyttöön. Aamuun mennessä vaatteet kuivuivat ja työt jatkui taivastelematta.

Aikanaan yleislakko päättyi. Lakko koetteli vasta valittua presidenttiä. Sain asennukset valmiiksi. Palasin Kemijärven tukikohtaan. Siellä minulle selvisi, että hätäaputyömaa oli lakonalainen sähköasentajille. Sain taas opetuksen kantapään kautta. Pian töppäys unohtui, eikä asennuskaverit minua syrjineet. Antoivat anteeksi kahdeksantoistavuotiaalle asentajalle. Seuraava työmaa odotti valaisijaa.
–Matti Hulkko

Tässä tarinassa muistelen äitini Esterin kertomuksia sekä lainaan otteita äidin ja isän kirjeenvaihdosta Talvisodan ajalta 1939 – 1940. Äitini kertoi, että juuri kun Nokkalan tila Kemijärven Tohmossa oli saatu rakennetuksi asuttavaan kuntoon, hyökkäsivät vihollisen joukot idästä tavoitteena Suomen valloittaminen. Vihollinen pyrki Kemijärvelle kahdelta suunnalta. Väki pitäjiltä pakeni junalla, hevosilla ja autojen kyydeillä.

bÄiti odotti viimeisillään neljättä lastaan, kun hän nousi Nokkalassa kolmen pienen pojan, Juhanin, minun ja Riston kanssa hevoskyytiin. Liistereki oli varustettu sonnanajoon korkeilla laidoilla, nyt pohjalle oli pantu heiniä pehmikkeeksi. Hevosmies Kettunen ohjasti hevosen lasteineen rautatieasemalle. Yöllä, pitkän odotuksen jälkeen juna nytkähti liikkeelle. Meillä oli Iisalmi tavoitteena, koska siellä asuivat äidin vanhemmat.

Isä jäi Kemijärvelle sota-ajan tehtäviin. Pian lähtömme jälkeen hän oli saanut määräyksen saapua Pelkosenniemen Suojeluskuntatalolle. Sieltä edelleen matka jatkui nuorten suojeluskuntapoikien kanssa Savukosken Kemin lossille viivyttämään vihollisen etenemistä. Nämä poikajoukot pääsivät paluumatkalle vasta, kun kiireellä 55 eri pitäjästä kootut vanhemmat sotilaat ennättivät paikalle. Suojeluskuntapoikien viimeinen viivytysasema oli Savukoskentien Akanjoki. Sieltä heidät kyydittiin paluukuormissa Kemijärvelle vartiotehtäviin.

Seuraavana lainaus isäni kirjeestä äidilleni, joka oli päivätty samalle päivälle, kun Pelkosenniemen taistelu käytiin 18.12.-39. Isä kirjoittaa: niin kuin arvaat kuoleman tapauksiakin on sattunut. Ole sinä rauhassa ja terveenä, pidä mieli iloisena ja pirteänä, suukkoset lapsilleni ja itsellesi. Älä puhu lapsille joulusta, olisi parempi heille, että se menisi heiltä tietämättä. No niin, toivotan Teille kaikille hyvää ja rauhallista joulua.

Iisalmi sijaitsee sisämaassa. Äiti lapsineen tunsi olonsa turvalliseksi vanhempiensa seurassa. Neljäs lapsi Marjatta syntyi seitsemäs tammikuuta. Pommituksiin varauduttiin, kun ilmavaarahälytyksillä harjoiteltiin sirpalesuojaan menemistä useita kertoja.

Puolitoistavuotias Risto sairastui kurkkumätään ja joutui kulkutautisairaalaan, Vänrikki Stålin kirjasta tutun Koljonvirran rannalle. Siellä oli hoitajana äidin kurssikaveri Annikki, hän oli myös Riston kummi. Äidille oli helpotus, kun tiesi Riston olevan hyvässä hoidossa.

Helmikuun seitsemästoista päivä valkeni huikaisevan kirkkaana, kun idästä lähestyi pommikone- laivueita toinen toisensa perään. Ei ollut äidillä lapsineen aikaa mennä kahdensadan metrin päässä olevaan sirpalesuojaan, joka sijaitsi vahvamuurisen sikalan päädyssä olevassa meijerin yleisessä saunassa. Ukilla oli ollut lumipuku päällä, kun hän oli ohjannut äidin lapsineen pihan perällä olevaan perunakuoppaan. Heti kun ukki oli painanut kuopan oven kiinni, oli alkanut valtava pauke ja rätinä, kuului korvia huumaavia jysähdyksiä. Pommeja tippui ympärillemme. Sirpalesuojaan ehtineet kuusi Ilomantsin evakkoa kuolivat täysosumasta. Meijerin pihalle, josta minut oli hetkeä aikaisemmin noudettu, kuoli meijerin työntekijä. Iisalmen pommituksessa kuoli kaikkiaan 42 henkeä. Suurin osa heistä rautatieaseman kellarissa. Raskain menetys koettiin siinä perheessä, josta meni perheen äiti ja kuusi lasta.

Äiti kertoi, kuinka kodinturvajoukoissa palvellut äidin veli, Ferdinand, oli juossut asemalta hengästyneenä katsomaan miten olimme selvinneet ”teräslintujen” tuholta. Jälkikäteen oli kaupungilla puhuttu, että vakoojat olivat ohjanneet koneita seurakunnan isosta kivinavetasta käsin strategisiin kohteisiin.

Risto oli ollut edelleen kulkutautisairaalassa. Minä olin sairastunut korvatulehdukseen. Äiti oli parhaan kykynsä mukaan, senaikaisin menetelmin, hoitanut korvaani. Hän oli ajatellut lääkäreillä olevan liian kanssa paikattavia, eikä vienyt minua sairaalaan. Kolmena päivänä olin ollut korkeassa kuumeessa, lopulta kuume oli laskenut. Oikean korvan kuurous havaittiin jatkosodan jälkeen koulun lääkärin tarkastuksessa.

Pommitukset olivat jatkuneet viitenä päivänä. Juhani muistaa, että perunakuopassa oltiin pitkiä aikoja monena päivänä. Lopulta olimme siirtyneet kaupungista maalle, äidin Maija- siskon kotiin Viitaanjärven Savirannalle. Isän työpaikka oli siirtynyt Pudasjärvelle. Siellä oli huone perheellekin varattuna. Muuttomatka tapahtui junalla ja linja-auto kyydeillä. Risto ei päässyt samaan matkaan, hänet oli noudettu myöhemmin, kun oli tervehtynyt.

Juhani oli tuolloin neljävuotias, muistaa Pudasjärvellä olosta vain ahtauden, kakluunin tulen ja lämmön. Rauhan tultua kolmastoista maaliskuuta, niin perhe taas rattaille ja kotimatka Nokkalaan tapahtui Lampan taksilla. Äidin ja isän unelma omasta kodista muuttui sodan seurauksena. Isän vanhempien koti Kemi-yhtiön Kemilä oli tuhoutunut pommituksissa. Nokkalaan muutti isän vanhemmat ja kolme sisarusta. Mekin asuimme siellä välirauhan kesän. Äiti kertoi, kuinka Juhani oli tahtonut: ”anna papilia ja kinnamanna” , että voi piirtää, minä olin tahtonut: ”anna puki minä lähen putskoita poimimaan”. Lienee tuolta ajalta minulle jäänyt tottumus, että poimin yksittäiset hillat vasemmalla kädellä, muki on lapsella pysynyt varmemmin oikeassa kädessä. Syksyllä isän työpaikka muuttui Pelkosenniemelle Niiniveteen, josta perheemme löysi pysyvän kodin.

–Matti Hulkko

Elettiin 50-luvun loppua. Kiersin maakuntaa nuorena sähköasentajana. Joulun aatonaattona pakkanen paukkui nurkissa. Tilan sähköasennukset oli pahasti kesken. Aamuyöstä oli asennuksia jatkettava, että työt valmistuisivat ja pääsisin lähtemään kotiin joulunviettoon. Talon emäntä oli jo kiiruhtanut lypsylle, ekakertaa sähköllä valaistuun navettaan. Emännälle ehkä paras joululahja.

Ryyppäsin kahvikupposen joulutortun kera. Vedin repaleiset haalarit ylle, täytin taskut piti- mistä ja ruuveista. Meisselit ja pihdit rintataskuun, vasara reisilenkkiin. Sauna- ja aittaraken- nus oli vielä sähköttä. Kaapelit oli pakkasen kovettamia, taipuivat kun hankasi nyrkin sisällä lämpimäksi. Käsiä paleli, sormenpäät oli tunnottomat. Ei auta, töitä on jatkettava ja joulun- viettoon on ehdittävä. Viimeinen linja-auto ohittaa kylän illansuussa, siihen kyytiin on päästävä. Hyvältä tuntui minustakin kun isäntä oli tyytyväinen ja lapset riemuissaan sähkövaloista. Linja-auto oli tupaten täynnä, ikkunat paksun jään peittäminä. Rahastaja yritti tentulla sulattaa tuulilasiin näkyvyyttä kuljettajalle. Odotin istuinpaikkaa poistuvilta, vihdoin tärppäsi. Raaputin lasiin sydämen muotoisen aukon, että näen tiirailla missä mennään.

Kemijärvellä poikkesin kukkakauppaan, ostin kihlatulle ruusuja, kehotin laittamaan paljon paperia pakkaselta suojaamaan. Kiiruhdin Pelkosenniemelle lähtevään linja-autoon. Autossa muistui mieleen joululaulu ja melkein riemusta ääneen laulun sanat, niin joulu joutui jo taas pohjolaan. Kotiin oli jo saapuneet siskot ja veljet kouluteiltään. Äidin laittama ruoka ja puhtaat vaatteet odotti kulkijaa. Sauna oli lämmitetty. Minulla oli kihlattu mielessä. Kiireellä saunoin ja työasu vaihtui juhlapukuun. Tukka ei ehtinyt kuivua kun hyppäsin pyörän selkään ja poljin tukka jäässä, kukkapaketti pyöränsarvessa kihlatun luokse. Porrasrapussa ruusut paketista, naapuritkin ihmettelivät mistä rapina johtui. Hiljaiset koputukset ja kihlatun syleilyyn. Hetkessä unohtuivat työkiireet ja pakkaset. Ajatukset kiirivät iloiseksi joulunvietoksi.

–Matti Hulkko