Tässä tarinassa muistelen äitini Esterin kertomuksia sekä lainaan otteita äidin ja isän kirjeenvaihdosta Talvisodan ajalta 1939 – 1940. Äitini kertoi, että juuri kun Nokkalan tila Kemijärven Tohmossa oli saatu rakennetuksi asuttavaan kuntoon, hyökkäsivät vihollisen joukot idästä tavoitteena Suomen valloittaminen. Vihollinen pyrki Kemijärvelle kahdelta suunnalta. Väki pitäjiltä pakeni junalla, hevosilla ja autojen kyydeillä.
bÄiti odotti viimeisillään neljättä lastaan, kun hän nousi Nokkalassa kolmen pienen pojan, Juhanin, minun ja Riston kanssa hevoskyytiin. Liistereki oli varustettu sonnanajoon korkeilla laidoilla, nyt pohjalle oli pantu heiniä pehmikkeeksi. Hevosmies Kettunen ohjasti hevosen lasteineen rautatieasemalle. Yöllä, pitkän odotuksen jälkeen juna nytkähti liikkeelle. Meillä oli Iisalmi tavoitteena, koska siellä asuivat äidin vanhemmat.
Isä jäi Kemijärvelle sota-ajan tehtäviin. Pian lähtömme jälkeen hän oli saanut määräyksen saapua Pelkosenniemen Suojeluskuntatalolle. Sieltä edelleen matka jatkui nuorten suojeluskuntapoikien kanssa Savukosken Kemin lossille viivyttämään vihollisen etenemistä. Nämä poikajoukot pääsivät paluumatkalle vasta, kun kiireellä 55 eri pitäjästä kootut vanhemmat sotilaat ennättivät paikalle. Suojeluskuntapoikien viimeinen viivytysasema oli Savukoskentien Akanjoki. Sieltä heidät kyydittiin paluukuormissa Kemijärvelle vartiotehtäviin.
Seuraavana lainaus isäni kirjeestä äidilleni, joka oli päivätty samalle päivälle, kun Pelkosenniemen taistelu käytiin 18.12.-39. Isä kirjoittaa: niin kuin arvaat kuoleman tapauksiakin on sattunut. Ole sinä rauhassa ja terveenä, pidä mieli iloisena ja pirteänä, suukkoset lapsilleni ja itsellesi. Älä puhu lapsille joulusta, olisi parempi heille, että se menisi heiltä tietämättä. No niin, toivotan Teille kaikille hyvää ja rauhallista joulua.
Iisalmi sijaitsee sisämaassa. Äiti lapsineen tunsi olonsa turvalliseksi vanhempiensa seurassa. Neljäs lapsi Marjatta syntyi seitsemäs tammikuuta. Pommituksiin varauduttiin, kun ilmavaarahälytyksillä harjoiteltiin sirpalesuojaan menemistä useita kertoja.
Puolitoistavuotias Risto sairastui kurkkumätään ja joutui kulkutautisairaalaan, Vänrikki Stålin kirjasta tutun Koljonvirran rannalle. Siellä oli hoitajana äidin kurssikaveri Annikki, hän oli myös Riston kummi. Äidille oli helpotus, kun tiesi Riston olevan hyvässä hoidossa.
Helmikuun seitsemästoista päivä valkeni huikaisevan kirkkaana, kun idästä lähestyi pommikone- laivueita toinen toisensa perään. Ei ollut äidillä lapsineen aikaa mennä kahdensadan metrin päässä olevaan sirpalesuojaan, joka sijaitsi vahvamuurisen sikalan päädyssä olevassa meijerin yleisessä saunassa. Ukilla oli ollut lumipuku päällä, kun hän oli ohjannut äidin lapsineen pihan perällä olevaan perunakuoppaan. Heti kun ukki oli painanut kuopan oven kiinni, oli alkanut valtava pauke ja rätinä, kuului korvia huumaavia jysähdyksiä. Pommeja tippui ympärillemme. Sirpalesuojaan ehtineet kuusi Ilomantsin evakkoa kuolivat täysosumasta. Meijerin pihalle, josta minut oli hetkeä aikaisemmin noudettu, kuoli meijerin työntekijä. Iisalmen pommituksessa kuoli kaikkiaan 42 henkeä. Suurin osa heistä rautatieaseman kellarissa. Raskain menetys koettiin siinä perheessä, josta meni perheen äiti ja kuusi lasta.
Äiti kertoi, kuinka kodinturvajoukoissa palvellut äidin veli, Ferdinand, oli juossut asemalta hengästyneenä katsomaan miten olimme selvinneet ”teräslintujen” tuholta. Jälkikäteen oli kaupungilla puhuttu, että vakoojat olivat ohjanneet koneita seurakunnan isosta kivinavetasta käsin strategisiin kohteisiin.
Risto oli ollut edelleen kulkutautisairaalassa. Minä olin sairastunut korvatulehdukseen. Äiti oli parhaan kykynsä mukaan, senaikaisin menetelmin, hoitanut korvaani. Hän oli ajatellut lääkäreillä olevan liian kanssa paikattavia, eikä vienyt minua sairaalaan. Kolmena päivänä olin ollut korkeassa kuumeessa, lopulta kuume oli laskenut. Oikean korvan kuurous havaittiin jatkosodan jälkeen koulun lääkärin tarkastuksessa.
Pommitukset olivat jatkuneet viitenä päivänä. Juhani muistaa, että perunakuopassa oltiin pitkiä aikoja monena päivänä. Lopulta olimme siirtyneet kaupungista maalle, äidin Maija- siskon kotiin Viitaanjärven Savirannalle. Isän työpaikka oli siirtynyt Pudasjärvelle. Siellä oli huone perheellekin varattuna. Muuttomatka tapahtui junalla ja linja-auto kyydeillä. Risto ei päässyt samaan matkaan, hänet oli noudettu myöhemmin, kun oli tervehtynyt.
Juhani oli tuolloin neljävuotias, muistaa Pudasjärvellä olosta vain ahtauden, kakluunin tulen ja lämmön. Rauhan tultua kolmastoista maaliskuuta, niin perhe taas rattaille ja kotimatka Nokkalaan tapahtui Lampan taksilla. Äidin ja isän unelma omasta kodista muuttui sodan seurauksena. Isän vanhempien koti Kemi-yhtiön Kemilä oli tuhoutunut pommituksissa. Nokkalaan muutti isän vanhemmat ja kolme sisarusta. Mekin asuimme siellä välirauhan kesän. Äiti kertoi, kuinka Juhani oli tahtonut: ”anna papilia ja kinnamanna” , että voi piirtää, minä olin tahtonut: ”anna puki minä lähen putskoita poimimaan”. Lienee tuolta ajalta minulle jäänyt tottumus, että poimin yksittäiset hillat vasemmalla kädellä, muki on lapsella pysynyt varmemmin oikeassa kädessä. Syksyllä isän työpaikka muuttui Pelkosenniemelle Niiniveteen, josta perheemme löysi pysyvän kodin.
–Matti Hulkko