Tämän tarinan kertoja Juho Lassila asui luovutetussa Sallan Vuorikylässä ennen sotia. Samassa kylässä asui myös tarinamme henkilö Tammelainen.

Vuorikylän persoonista muistan Tammelaisen, eli Erkki Salmelan, Lesken Erkiksikin häntä kutsuttiin. Mahtipersoona Tammelainen oli, juhlalakki oli saukonnahkaa, sellaista ei ollut kuin nimismiehellä, rovastilla ja metsänhoitajalla. Henriikka vaimo oli pystyryhtinen, pyylevä ja aina pitkät, kauniit riipukset korvissa. Tammelainen oli nainut Henriikan ison Sipovaaran tilalta Kemijärveltä. Talon tyttöjä kehuttiin Sipovaaran sieviksi tytöiksi. Yhden tytöistä nai Frans Kostamo Kostamosta.

Erityisesti muistan, kun hevosraito lähti poroerotukseen Muotkalahteen. Kahdeksan penikulman matkalla piti välillä yöpyä sukulaisissa. Tammelaisella oli aina vireät hevoset, niin tälläkin matkalla. Sanireki oli musta, osin nahkalla päällystetty. Hänellä oli erikoinen ajotyyli, jatkuvasti hän nyki ohjaksista ja hoki: ”Hiljaa, hiljaa, hiljaa”. Hevonen ei hiljentänyt, päinvastoin lisäsi vauhtia. Usein hänelle tällättiin keulapaikkaa. Talven mittaan erotuksia oli kolmesti, parhaimmillaan aidassa oli kuusituhatta poroa. Ruhot rahdattiin Sallan kirkolle myyntiin.

Tammelaisella ja Henriikalla oli kuusi lasta: Anni, Aili, Antti, Reino, Helli ja Väinö. Tuohon aikaan elettiin luontaistaloudessa, eikä pakkohuutokaupatkaan olleet harvinaisia. Vuorikylässäkin tuli myyntiin Arvolan tila. Tammelainen ja Jänkälä kirkolta huusivat tilan puoliksi. Aikain päästä Vuorikylän lohkon puustoa myytiin Kemi Oy:lle. Rungosta maksettiin 52 mk, runkoja oli 96000 kpl. Silloin sanottiin hinnan olevan korkein, mitä Iijoen pohjoispuolella on koskaan maksettu. Tammelainen sai omasta ja Arvolan tilan rungoista runsaasti isoja seteleitä. Muut tilalliset panettivat rahat tililleen pankkiin. Tammelainen halusi setelit kantopussiin, voidakseen niitä kanniskella ja viedä itse pankkiin. Sodan alkaessa hän lähti hyvävaraisena evakkoon.

Sodan jälkeen oli etsittävä uudet elämisen mahdollisuudet. Vastiketilan hän hylkäsi ja osti huutokaupasta Tasalan manttaalitilan Pelkosenniemeltä. Kateelliset moitiskelivat, että ostit hakatun tilan. Siihen hän oli vastannut, että metsä kasvaa jatkuvasti. Näin sodasta palanneilla pojilla ja heidän perheillään oli uusi koti ja ”annon laitaa”.

Myöhemmin tapasin Tammelaisen Kemijärven markkinoilla. Hän tuli Pohjanpirtin edessä vastaan sanoen: ”Nyt Jalmarin poika lähdemme hotelliin”. Avasin hänelle alakerran oven, ja hän sanoi: ”Ei mennä jätkien puolelle, menemme yläkertaan”. Hän tilasi kuumat jaloviinat. Ei otettu kuin yhdet rokit, vaikka turistiin kaksi tuntia. Tammelainen kertoi eletystä elämästä kaikenlaista. Senkin, kun oli suunnitellut markkinoille lähtöä ja pyytänyt pojiltaan rahaa 30000 mk. Pojat siihen, mitä ukki niin paljolla rahalla tekee? ”Minulla pitää olla rahaa, kun markkinoille lähden, olenhan minä antanut teille paljon omaisuutta, tuon loput rahat takaisin jos eivät kulu”. Pojat kokosivat ukille rahat.

Myöhemmin kuulin kylillä kiertävän jutun. Tammelaisella ja Kostamon Fransilla oli vaimot kuolleet ja Tammelainen oli ollut yökylässä Fransin kotona. Illalla Tammelainen oli sanonut Fransille monesti: ”Me otamme akat!” Isäntien ollessa aamutarpeillaan navetan nurkalla, Frans huomautti: ”Emme me enää akkoja tarvita, kun kusikin valuu jo kengän kauvolle”.
Kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko, haastateltuaan Lassilaa 13.11.2005 Kuusamon Tropiikissa.