Asuin lapsuuteni pienessä perinteitä vaalivassa kylässä. Siellä nikkaroitiin iltaisin rekiä, saavia, pärekoreja ja sen sellaisia tarvekalua. Siinä sivussa lapsetkin oppivat käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Minäkin valmistin puusta autoja ja toimivia nuolipyssyjä, joilla lähimetsissä oravia ja pikkulintuja hätyyttelin.

Viisitoistavuotiaana sain metsästysluvan. Vanhojen erämiesten tarinoita kuuntelin tarkasti, kokemusta karttui, koiran haukkuun lintuja ammuin. Olin kahdeksantoista ikäinen, kun kiinnostuin kuvilta pyytämisestä.

Eräänä syyskuun lauantaina valmistin teeren ja metson profiilikuvat ruskeasta kovalevystä ja tervasin ne mustaksi. Siivet ja pyrstöt irrotin tuoreista linnuista ja kiinnitin profiiliin rautalangalla. Kuvat sidoin pitkien onkivapojen kärkeen. Vein teerenkuvan kotirantaan iltahämärissä, ettei kukaan näe. Kiipesin koivujen keskellä olevaan kuuseen ja tälläsin teerenkuvan latvaan niin, että kylkipuoli näkyy oletettuun metsästäjän tulosuuntaan. Laskeuduin alas ja katsoin kuvaa. Se näytti oikealta teereltä, kun tuuli heilutti siipiä ja pyrstöä. Metsonkuvan vein toisaalle rämeenlaitaan pienen männyn latvaan havuilemaan.

Sunnuntaiaamu valkeni kuulakkaana, hyvin ääntä kantavana. En lähtenyt metsälle vaan menin pihalle kuulostelemaan mitä tapahtuisi. Yhtä äkkiä alkoi kuulua koiran haukkua kotirannan suunnasta ja arvelin koiran haukkuvan oikeita teeriä. Kohta kuulin viidesti ammuttavan ja hiljaa kehotuksen, että hiivi poika lähemmäs. Äänestä tunnistin, että naapurin poikia olivat. Ampujana vasta metsästysluvan saanut Aki ja neuvojana etelästä metsästämään tullut Altti. Lyhyen tauon jälkeen ampuminen jatkui, koira haukkui taukoamatta. Laskin viisitoista paukausta. Sitten kuulin Akin sanovan, että panokset loppui, Altti siihen, että haetaan panoksia lisää. Arvelin jo lähteä sanomaan, että se on pahviteeri. En kuitenkaan viitsinyt, koska ujostelin Alttia. Koira haukkui koko panostenhakuajan. Jonkun ajan kuluttua ampuminen jatkui nopealla tahdilla ja toinen loovallinen tyhjeni. Kaksikymmentä ohi laukausta. Koira jatkoi haukkumista. Sieltä kuulin Altin sanovan, että ei ole tosi, perkele!

Kuulostelin korvat höröllä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kohta kuului kaksi haulikon laukausta, ropinaa ja mätkäys. Aivan kuin jotain olisi tippunut alas puusta. Heti perään Altin hirmuista naurua ja huuto, että tämähän on pahviteeri. Aki vastasi, että miten hitossa, kun koira haukkui koko ajan. Altilla ei nauru loppunut, kun Aki kuuluvasti ihmetteli ohilaukauksia ja sitä, että eilen oli kohdistin aseen ja nyt oli naputellut kohdistuksen hornan tuuttiin. ja kaksi loovallista panoksia pahviteereen! Oli se niin saatanan oikean näköinen, että ei olisi uskonut pahviteereksi. Koirakin erehtyi, kun vainusi linnun hajun tuoreista siivistä ja pyrstöstä. Kuuntelin kuinka Aki kiroili ja hoki että kuka perkele laittoi kuvan kuusen latvaan. Altin nauru kuului kirousten välissä. Mekastusta kuului siihen asti, kun naapurin pirtinovi loksahti kiinni. Minulle oli yllätys, kun panoksia ampuivat niin paljon. Arvelin etukäteen, että kuvan erottaa oikeasta teerestä kahdella, kolmella laukauksella.

Minä siinä pihalla hätäännyin ja mietin, että miten tästä tekosestani kunnialla selviän. Perhana! Metsonkuva rämeenlaidasta pitää heti noutaa pois, eihän noista tiedä, kahvin ryystävät ja lähtevät uudestaan metsälle. Tunteet minulla siinä kuohahteli ja ajattelin jo lähteä tunnustamaan tekoni ja maksaa panokset.

Muutaman päivän kuluttua tapasin Akin kylällä. Aki kertoi ja ihmetteli, että kukahan saatana oli laittanut pahviteeren kuusen latvaan. Minä siihen vain, että en tiedä asiasta mitään.

Kuukausi vierähti. Ajattelin Akin vihan laantuneen, taas tapasin hänet ja tunnustin, että minä sen pahviteeren sinne kuuseen laitoin ja maksan ilman muuta panokset. Aki hohotti pitkän naurun eikä huolinut maksua. Tuumasi vain, että oli se niin hyvin tehty teerenkuva, että kuka vain olisi luullut oikeaksi teereksi. Koirakin oli vainunnut oikean hajun tervan seasta.

Teerenkuvia en ole enempiä rustaillut, nikkarointitaito on tallella ja hyppysissä. Samoin piirustustaito, jo lapsena piirtelin sanomalehden laitoihin ja käärepapereihin kotieläimiä, etusijalla kylän hevoset, joista kävin tunnusmerkit katsomassa. Iän karttuessa, ovat luonto ja metsäneläimet innostaneet minut tarttumaan maalauspensseliin. Töitäni on ollut näytteillä lähiseudun näyttelytiloissa.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan 53- vuotiasta Reijo Perälää Pelkosenniemen Lapinniemessä 28.12.2007.