Tässä tarinassa Eino Armas Äijälä kertoo elämäntaipaleestaan Tampereelta Juotakselle.

Synnyin 16.08.1928 Kangasalla. Isäni nimi oli Kaarlo Iisakki Äijälä, synt.1897, ja äitini nimi oli Saima Maria os. Lehtonen, synt. 1909. Minulla oli yksi veli, joka kuoli kaksivuotiaana keuhkokuumeeseen. Tampereen Järvensivun koulua kävin kolme luokkaa ja neljä luokkaa Raikun koulua.

Kansakoulun päätyttyä töihin teki mieli. Isä ehdotti rautateiden veturinkuljettajan oppiin, jonne en kuitenkaan alle viisitoistavuotiaana vielä päässyt. En jäänyt odottamaan vanhenemista, niinpä hakeuduin Autokauppa ja Tehdas Oy:n palvelukseen korjaamolle. Korjaamolla kunnostettiin sotasaaliskalustoa. Minulle annettiin työtehtäväksi olla apuna Deodoort nimiselle sotavangille. Hän oli kotoisin Ukrainasta, tehnyt töitä siviilissä traktoritehtaalla, jossa valmistettiin korjaamolla kunnostettavia Talinetsia telaketjutraktoreita. Deodoortilla oli Ukrainassa vaimo ja tyttö, joiden kuvia hän esitteli hyvällä tuulella ollessaan. Erään kerran meille tuli välirikko, kun suomalaisittain kutsuimme häntä ”Telturiksi”, joka ei häntä miellyttänyt. Minua vaivasi vielä poikamaisuus ja työkaveria teki mieli kiusata. Kirjoitin kolikynällä osoitelappuun Telturi ja laitoin rautalankakoukulla roikkumaan hänen pers`taskuun. Tämä herätti yleistä hilpeyttä, kunnes toinen vanki otti lapun ja näytti Telturille, hän ei kestänyt huumoria. Hoksasi kuka oli lapun laittanut. Telturi ampaisi minua päälle, repi kaksinkäsin tukasta ja manasi ”jopojumait suhna tappata”. Eli jotenkin, saatanan suomalainen tapan. Olin siinä tiukasti hänen otteessaan, pääni hänen polvissa, hädissäni tarrasin Telturin kiveksiin ja puristin voimakkaasti. Hän löysäsi, hyppeli kumarassa ja kirosi venäjäksi pitkän litanian, suhna toistui monta kertaa. Pitkään Telturi oli vihainen. Ajan kanssa, kun annoin hänelle kessupaketin ja voileipiä,  hän leppyi. Kutsui minut Talinetsian kojeajolle mukaan. Kojeajo suoritettiin Kurasaarelan sementtivalimon hiekkamontussa. Vuosi 1943 siellä vierähti Stalines telaketjutraktoreita kunnostaessa.

Verstastyön loputtua menin tädin kotiin, missä osallistuin maalaistalon töihin. 1946 soitin Hämeen Sähköön Hämeenlinnaan ja kysyin voisivatko ottaa työharjoitteluun, lupasivat työpaikan. Hämeen Sähkössä olin töissä verstaalla ja ulkojohtosähköasentajan opissa kaksi vuotta.

Varusmiespalvelus oli seuraavaksi vuorossa. Käsky tuli Lentorykmentti 4:ään Luonnetjärvelle. Alokasajan jälkeen menin Lentosotakouluun AU-kurssille, sähkölinjalle Kauhavalle. Kurssilta sain sähköoppia tulevaisuuteen. Joskus pääsin esimiesten mukaan lennoille. Varusmiespalveluksen jälkeen jatkoin töitä Hämeen Sähkössä verstaalla. Mieli teki katsella maata laajemmin, Lappiin lähdöstä olin aina haaveillut.

Vuosi oli 1950, kun ostin junalipun Kemiin. Kemin työnvälitystoimistosta annettiin ohje mennä kysymään töitä Kemi Oy:n Massatehtaalta. Sieltä sain työpaikan verstaan sähköosastolta. Kahden vuoden kuluttua tuli mittani täyteen tehdastyöstä, niin aloin tiedustella parempia työpaikkoja.

1952 hakeuduin töihin voimalaitostyömaalle Jumiskolle. Sinne ottivat töihin kuljetusosastolle maansiirtoautoa (Bullea) ajamaan. Tehtävääni kuului myös Bullen sähkötoimintojen huolto ja korjaus. Bullen ohjaus ja kippi toimivat sähköisesti. Työhön olin tyytyväinen ja palkkakin  parempi kuin tehtaalla.

Jumiskolla iskin silmää ruokalan iloiselle kassaneidille Sonjalle. Ennen pitkää rakkaus leimahti, kosin Sonjaa ja sain myöntävän vastauksen. Meidät vihittiin Kuusamon pappilassa 14.04.1954. Häitä vietettiin Sonjan kotona Uutelassa.

Jumiskon voimalaitos valmistui 1955 lopulla. Seuraavan vuoden alussa sain komennuksen Haminaan, syväsataman ruoppaustyömaalle. Sinne oli vuokrattu viisi Bullea. Toimin kuljettajana ja huolsin niiden sähkölaitteita. Aluksi meni kolme viikkoa yleislakossa. Lakkovahdit vahtivat ettei Bullea liikuteltu, akut saimme siirtää  pakkaselta suojaan. Muutama kuukausi Haminassa maita siirrettiin. Sonja asui komennusajan kotonaan Kuusamossa.

Haminasta siirryimme Sotkamoon Kallioisten voimalaitostyömaalle, saman kaluston kanssa. Vuokraaja oli Kajaani Oy.

Seuraavaksi maansiirtokalustoa tarvittiin Rovaniemen mlk. Juotaksen voimalaitostyömaalle, vuosi oli 1956 elokuun loppua. Keski-Lapin Voima Oy oli rakennuttaja. Työ oli kalliolouhoksen ajoa tunnelista.

Allasalueen maiden ostaminen oli vielä käynnissä. Ostoasiamiehenä oli entinen poliisi Aapo Karppinen ja hänellä oli oppaana paikallisolot tunteva Nestori Hiltunen. Arvokkaan näköisiä herroja molemmat. Kulkivat peräkkäin talosta, taloon pitkät, paksut sikarit   suupielessä savuten.

Rakennusvaiheen aikana keväällä 1957 tuli kiire. Kun tunneli avattiin, saman tien se meni tukkoon pystysuoralta osalta irtomaista. Kauhakuormaajalla tunneli saatiin avattua  siirtämällä maat pois. Heti, kun tunneli oli saatu auki, niin kauhakuormaajalla tuli kiire ja osa miehistä joutui veden varaan.

Myöhemmin tulva-aikana 10-15.05.1957 vesi syöksyi kovalla voimalla, hajottaen maantiesillan käyttökelvottomaksi. Kulku jouduttiin ohjaamaan voimalaitoksen padon kautta.

Hommasin asunnon Juotakselta, sinne Sonja muutti lapsemme Marketan kanssa syyskuussa. Töitä riitti puoleksitoista vuodeksi. Töissä tuli lyhyt lomautus, ennen kuin uusi työmaa Ii joella olisi alkanut.

Tutustuin Juotaksen työmaalla Keski-Lapin Voima Oy:n johtoon, toimitusjohtaja Nyqvistiin ja rakennuspäällikkö Vertomaahan. Kysyin, olisiko heillä töitä tarjota. Heti en saanut vastausta, jäivät miettimään. Seuraavan kerran tapasin heidät, kun he valitsivat käyttöhenkilökuntaa voimalaitokselle. Kirjallisen kokeen läpäistyäni sain työpaikan voimalaitoksen kojeita asentamaan.

Kojekäytöt aloitettiin keväällä 1958. Voimalaitoksen vastaavaksi hoitajaksi nimettiin sähköteknikko Reino Pyhäjärvi. Minä sain vakituisen työn päivystäjänä. Kojekäytöt jatkuivat ilman valtakunnan verkkoon kytkemistä. Generaattori oli Strömbergiltä ja turpiini Tampellalta.

Koekäytön yhteydessä sattui vahinko, kun  6 kilovoltin erotin kytkettiin vahingossa kiinni valtakunnan verkkoon tahdistamatta, mikä olisi pitänyt tehdä katkaisijalla tahdistettuna. Kova pamaus, valokaaret ja generaattorin parkaisu säikäyttivät kojekäyttäjät niin, että Vertomaa lensi perseelleen lattialle ja Naukkarinen juoksi tuhatta ja sataa portaita ulos. Vahingosta selvittiin erottimen kärkien vaihdolla. Alkuvaikeuksista selvittiin ja voimalaitos alkoi tuottaa sähköä valtakunnan verkkoon. Siirryttiin normaaliin työrytmiin.

Voimalaitoksen teho on 3,6 megawattia joskus huippu on käynyt 4,2 megawatissa. Ensimmäisenä keväänä puutavara siirrettiin autoilla padon ohi Kemijokeen, viimetingassa Pekkalaan saakka uiton hännille. Seuraavaksi kevääksi siirtolaitteet ja uittoränni olivat valmiit ja käytössä. Eräänä sunnuntaina hirvi oli eksynyt padolle ja säikähti minua, hyppäsi uittoränniin. Liukkaassa peltirännissä ei koparat pitäneet, niin hirvi huilasi rännissä Kemijokeen ja ui rannalle.

Töiden alettua normaalilla työrytmillä, aloitin turvallisin mielin  omakotitalon rakentamisen työn ohessa. Lopulta pääsimme Sonjan ja Marketan kanssa oman katon alle.

Yhtiön velvollisuuksiin kuului hoitaa kuljetukset Juotasjärven kylään. Piittisjoen ylitykseen piti rakentaa lossi. Lautan rakensivat Hiltusen veljekset Posion Lamminvaarasta. Aluksi lauttaa hinattiin lautan kylkeen kiinnitetyllä moottoriveneellä.

Ajan kuluessa  jälkityöt saatiin kuta kuinkin tehtyä ja allasalueen ihmisten vaatimukset täytettyä. Niinpä Reino Pyhäjärvi siirtyi verkostotöiden esimieheksi Kemijärvelle.            Minä jatkoin Reinon hommia voimalaitoksen vastaavana hoitajana. Vuokrasin oman taloni vieraille ja perheeni muutti yhtiön omakotitaloon Kemijoen rannalle. Aluksi hoidin tehtävää yksin kuukausipalkalla. Päivät venyivät pitkiksi. 410 neliökilometrin sadealue vaati jatkuvaa tarkkailua säännöstelypadoilla.

Juotasjärven tienvarressa oli kahden kilometrin mittainen lumilinja, linjalla viisikymmentä paalua. Niiltä otettiin kerran kuukaudessa viiden litran luminäyte, joka sulatettiin vedeksi. Loppukeväästä näyte otettiin kaksi kertaa kuukaudessa. Korintteenojan padolla oli piirturi tallentamassa veden virtausta,  vaihdoin piirturiin rullan kuukausittain. Lumen sulamisen seuraaminen läheisen vaaran rinteeltä toimi tietokoneena vuodesta vuoteen, antaen tietoa juoksutuksien aloittamiseen.

Minulle palkattiin avuksi Arvo Juotasniemi, hän osallistui myös laitoksen päivystykseen. Pahin tilanne koettiin vuonna 1968, kun syystulvat yllättivät. Lokakuun alkupäivinä satoi puolimetriä märkää lunta. Heti perään viikon ajan vettä, joka sulatti lumen altaaseen. Altaassa vesi nousi ylärajalle. Toimitusjohtaja Nyqvist oli hankkimassa rahoitusta uudissähköistyksiin Helsingissä, eikä päässyt paikalle. Lupaa ei ollut vesipinnan ylittämiselle, lupa piti hakea. Tulvaluukut oli epäkunnossa, eikä niitä voinut avata veden ollessa ylärajalla, pelättiin niiden kestävyyttä. Lupa saatiin veden nostolle. Vesi nousi niin, että syysmyrskyn aallon pärskeet roiskuivat padon yli. Ajatin kahdella traktorilla kiviä altaanpuoleiseen luiskaan. Lopulta sade lakkasi ja vesi alkoi laskea milli, milliltä. Voimalaitos kävi täydellä teholla kaksi kuukautta yötä päivää.  Voimalaitoksen tuotto oli tuolta vuodelta ennätyksellisen suuri 14,7 miljoonaa kilowattituntia, normaali vuosina keskimäärin  8 miljoonaa kilowattituntia.

Käyttöinsinööri Pentti Ruuhosen tullessa taloon hän tiedusteli miten pitkiä päiviä joudun tekemään. Kerroin Ruuhoselle tehtävästäni ja hänelle tuli realistinen näkemys töistäni. Ruuhonen antoi tehtäväkseni tiedustella sopivaa miestä töihin lähiseudulta. Kylästä löytyikin sopiva mies Viljo Posio, vuosi oli 1970. Syksyllä huomasin miten vaarallista moottoriveneen käyttö oli Piittisjoen lautalla, veneen ollessa jäässä yltä päältä. Esitin käyttöinsinööri Ruuhoselle vaaran paikan. Heti sain tehtäväksi käydä vakoilemassa Savukosken Kemin lossilla miten siellä lauttaa kuljetetaan. Ajelin paikanpäälle ja piirsin Kl upiaskin kanteen mallin lautan kylkeen kiinnitetystä perämoottorista, joka oli sateelta suojatussa kopissa. Merkkiniemen Pekka valmisti ohjeitteni mukaisesti samanlaisen Piittisjoen lautalle. Ei Juotasjärven asukkaat aina olleet tyytyväisiä lossin kulkuun. Rospuutto aikana yhtiön piti palkata taksi kuljetuksiin kylän ja lossin välille, oli siellä kerran Sonjakin meidän omalla autolla hoitamassa kuljetuksia. Lossin käyttö päättyi, kun yhtiö rakennutti sillan joen yli vuonna 1975. Maantietä kunnostettiin ja lopulta tie saatiin tielaitoksen haltuun ja hoidettavaksi.

Juotaksen voimalaitoksella olin  töissä  32 vuotta. Aluksi voimalaitosta rakennettiin Keski-Lapin Voima Oy:n nimellä, myöhemmin se sulautui  Koillis – Lapin Sähkö Oy:hyn. Eläkeikään tulin 1988. Vaimoni Sonja oli myös yhtiön palveluksessa osa-aikaisena, hän hoiti puhtaanapidon ja kestitykset. Toinen työ Sonjalla oli jakaa postia kylässä. Lapsia on yksi Marketta, lasten lapsia kaksi ja lasten, lasten lapsia yksi.

Huomion osoitukset: Keskuskauppakamarin ansiomerkki 30 vuoden palveluksesta.

Luottamustehtävissä olen olut vaalilautakunnan jäsenenä ja Juotasjärven Kalastushoitokunnan sihteeri, rahastonhoitaja.

Voimalaitoksen hoitaja sähköteknikko Reino Pyhäjärvi, toimitusjohtaja Rafael Nyqvist ja voimalaitoksen päivystäjä, myöhemmin hoitaja Eino Äijälä. Kuva: Eino Äijälän albumista.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan 78- vuotiasta Eino  Äijälää ja hänen vaimoaan Sonjaa Kuusamon Tropiikissa 18-19. 11.2006.

Tässä tarinassa venemestari Aleksander ”Santeri” Autioniemi kertoo elämäntaipaleestaan.

Synnyin joulukuun seitsemäntenä päivänä vuonna1922 kotonani Autioniemessä. Isäni oli Simon Pietari Autioniemi, syntynyt vuonna 1886 ja kuollut 1958. Äitini oli Alma, omaa sukuaan Suvanto, syntynyt vuonna 1889 ja kuollut vuonna 1948. Muita lapsia perheessä olivat Leevi Nestori (1921), Tauno (1923), Aarne (1925), Toivo (1926), Lauri Aatos (1927), Eeva Annikki (1929) ja Anelma (1933). Aarne ja Toivo kuolivat jo lapsena. Nyttemmin myös Lauri Aatos ja Eeva Annikki ovat kuolleet. Perheeseen kuului myös velipuoli Aapeli Suvanto, syntynyt vuonna 1910.

Ensimmäiset muistikuvat minulla ovat ajalta, jolloin olin viisivuotias. Kävelimme äidin kanssa kinttupolkuja pitkin Piippolaiseen, jossa levähdettiin ja kuulumiset kerrottiin. Voimien palattua matka jatkui Suvantoon. Siellä oli äidin kotipaikka Takala, jota enoni asusti.

Kansakoulun kävin Vuostimossa. Veljeni Leevi lykkäsi vuoden kouluun lähtöään, jotta pääsimme yhdessä kulkemaan tuon viiden kilometrin matkan. Maantietä ei vielä ollut; matka tehtiin kesällä kävellen ja talvella suksilla, joskus luistellen. Joululta meidät siirrettiin toiselle luokalle, koska olimme ”hyväoppisia ja kilttejä”. Kouluvuosia kertyi viisi ja jatkokoulun tunneilla kävimme muutaman kerran.

Alaluokilla oli opettajina Helmi Hirttiö ja Helmi Rytilahti, yläluokilla Eemil Kulpakko. Veiston opettaja huomasi käsityötaitoni, kun veistelin pienoispurjeveneen. Veneen keulan muodosta olimme opettajan kanssa eri mieltä, veistelin keulan oman tyylitajuni mukaisesti. Koulunkäynnin loputtua olin pikkurenkinä monessa talossa sadonkorjuun aikoina. Taidot karttuivat ja opin arvostamaan työntekoa. Saunavaaran koulun pärekaton uusimisen tiilikatoksi oli ottanut urakalla Eevert Kuurola. Hän nouti minut kaveriksi nostamaan tiiliä räystäälle asennetun rissapyörän avulla, kymmenen kappaleen erissä katolle. Eevertti oli rimoittanut katon valmiiksi ja latoi tiilet paikoilleen. Akseli Oinaalla olin kortteerina kaksi viikkoa. Palkan annoin kotitalouden käytettäväksi. Itsetuntoni nousi kovasti. Pölliäkin kävin kuorimaan Jouniojalla. Rippikoulun kävin Kemijärvellä, pappina oli Laitinen, joka muutti nimensä myöhemmin Lanjalaksi.

Isä valmisti muutamia veneitä kevään ja kesän aikana, hänellä oli taito hyppysissä neljännessä polvessa, lähtöisin Kemijärven Kelloniemestä. Minä avustin isää veneiden teossa kymmenen vuoden ikäisestä lähtien.

Vuonna 1937 olimme Leevin kanssa hakkureina Nuolivaarassa. Velipuoli Aapeli oli hevosmiehenä. Talvi siellä vierähti. Aina, kun kotitöiltä ehdimme, kävimme Leevin kanssa pöllin teossa mm. Pyhäjärvellä, Talviaisselässä ja Pelkosenniemellä Haarainojalla. Vanhemmat miehet ihmettelivät meidän taitoja ja nopeutta pöllien kuorimisessa.

Sota-aika

Talvisodan evakkoon tuli äkkilähtö Savukosken Pyhäjoen savotalta, kun lähetti toi viestin sodan alkamisesta. Mieleeni on jäänyt se, että kokki oli juuri paistanut ison vadillisen munkkeja ja keittänyt sekahedelmäsoppaa. Niinpä söimme mahat täyteen ennen lähtöä, munkkeja jäi evääksikin. Loppu soppa kaadettiin maahan.

Meidän kylän väki oli määrätty evakkoon Kittilän Kaukoseen. Evakuointi suoritettiin kuorma-autoilla, mutta minä ajoin hevosella – ja Lauri Kulpakko omallaan- pakkasessa Rovaniemen kautta Kaukoseen. Evakossa sairastuin reumaattiseen kuumeeseen, kaikki nivelet kävi turvoksissa ja tönkissä. Kittilän sairaalassa olin kaksi viikkoa hoidettavana. Ruotsalainen lääkäri hoiti terveeksi salisyylipitoisella lääkkeellä. Paranin reumasta työkuntoon, eikä reuma ole sen jälkeen vaivannut. Kotiin palasimme rauhanteon jälkeen keväällä 1940. Työhalut olivat kovat ja rahaa oli niukasti. Isän kanssa aloitimme kiireellä valmistamaan veneitä.

Syksyllä 1941 matkustin kutsuntoihin Kemiin Rytikarin koululle. Välittömästi alkoi kolmen kuukauden alokaskoulutus. Pitempään ei koulutusta ehtinyt antaa, kun komennus tuli lähteä Kiestinkiin täydennysjoukkoihin JR 12 riveihin. Joukkoja komensi eversti Puroma. Ensimmäisen pataljoonan komentajana oli majuri Suurkari ja komppanian päällikkönä luutnantti Topi Mattila. Tehtävämme oli olla vartiossa Lohivaarassa. Siellä tuli ensimmäinen tulikosketus. Toimin pikakivääriampujan lataajana.

Keväällä armeijassa kuulutettiin, löytyykö joukosta veneen tekijöitä. Tutut aseveljet ilmoittivat, että Autioniemi osaa tehdä veneitä. Lupauduin veneen tekoon ja kaveriksi lupautui eräs vanhempi turkulainen veneentekijä. Meidät kyydittiin kymmenen kilometriä rintamien taakse huoltokeskukseen. Teimme veneet eversti Puromalle ja talousupseeri kapteeni Maisiolle. Toinen veneistä oli savolaismallinen ja toinen autionimeläinen. Veneiden luovutustilaisuudessa Puroma kiitteli hyvin tehdystä työstä ja työnsi meille taskuihin muutamia Työmiesaskeja ja rintataskuun sikareja.

Kiestingistä marssimme Nurmeksen Porokylään koulutukseen ja kurinpalautustakin tarvittiin. Kahdessa kuukaudessa rivit oikenivat. Meidän komppaniassa oli haitarinsoittaja Kebman Ylitorniolta. Aina, kun oli tilaisuus, niin opeteltiin poikapareina tanssimaan valssit ja jenkat. Tanssitaito tulikin tarpeeseen, kun Porokylässä luvattomia nurkkatanssia pidettiin.

Seuraava marssi oli Karhumäen kautta Povetsaan. Sunkunniemellä pidettiin silmällä venäläisiä moottoriajoneuvoja, kun ne huristelivat Äänisen jäällä.

Tuli totisemmat paikat, kun siirryimme Kannakselle Ihantalaan. Pyöräkukkulasta taisteltiin venäläisten kanssa, se oli vuoroin venäläisten hallussa, vuoroin meidän hallussa. Minä kuljetin hevosella ruokaa tonkissa etulinjan taistelijoille.

Ihantalassa saavutimme torjuntavoiton, vihollisen eteneminen pysähtyi. Välirauhaneuvottelut vihollisen kanssa onnistuivat, mutta ehdot olivat raskaat. Yksi ehdoista oli saksalaisten joukkojen poistaminen Suomesta. JR 12-joukot siirtyvät Hyrynsalmen ja Suomussalmen kautta saksalaisten lähituntumassa Rovaniemelle. Puroma ei entisenä Saksan jääkärinä ollut halukas tulitaisteluun saksalaisten kanssa. Rovaniemeltä jatkoimme saksalaisten perässä Sattaseen, johon päättyi meidän pataljoonan sotiminen. Kotiuttaminen alkoi, mutta aseiden ja varusteiden luovutus oli vielä monen mutkan takana.

Ensimmäinen etappi oli Rovaniemi. Aapelin kanssa pyysimme lupaa lähteä jokia myöten kodin kautta Rovaniemelle ja saimme luvan. Kaksilaitainen vene löydettiin kylän rannasta, vene vesille ja sadan kilometrin matka alkoi. Ensin Kitisenjokia Sodankylän ohi pysähtymättä. Kairalassa kävimme Lakson kaupassa katsomassa olisiko jäänyt jotakin syötävää, ei löytynyt muuta kuin neljän litran lamppuöljyastia, otimme sen mukaan. Lamppuöljy olikin tarpeeseen , kun saavuimme pimeään kotiin Autioniemeen.

Perunoita nostimme maasta ja säilöimme kellariin, ne olivatkin tarpeeseen, kun palasimme evakosta. Vene jätettiin Autionimeen venehuoneeseen. Myöhemmin kuulutimme Sattaseen tuntomerkit veneestä, omistaja kävi sen noutamassa. Kotona yövyimme, aamulla jatkoimme matkaa jalan ja sitten kuorma-autokyydeissä Rovaniemelle. Matka jatkui Kemin satamaan ja sieltä rahtilaiva Bore kuutosella Ykspihlajaan. Ylipurmossa luovutimme varusteet. Sotilaspassimme täydennettiin ja saimme matkalitterat. Hyvästelimme aseveljet. Päällemme jäi kevyt riisuttu sotilas asu ja saappaat.

Kotiväkeeni liityin Ylipurmussa, jossa vierähti talvi kyläläisiin tutustuessa ja nurkkatansseissa kulkiessa. Veljeni Leevi löysi sieltä elämänkumppanin loppuiäksi.

Talonrakennustyömailla

Maaliskuussa vuonna1945 palasimme Autioniemeen -kotimme oli poltettu. Majoituimme naapuriin, Autioon, monen perheen sekaan. Heti alkoi jälleenrakennuspuiden ajo Sallan Varvikossa jokirantaan. Sieltä tulvajoessa uiton mukana Vuostimoon sahattavaksi kuudentuuman hirsiksi. Kotiin toin paluukuormassa veneen kaaripuita. Puolimäristä hirsistä salvoimme koko perheen voimin kotitalon lokakuuhun mennessä valmiiksi, Kiemungin Hanneksen opastuksella.

Talonrakennustyömaita riitti. Seuraavana vuonna veistimme Tauno-veljen kanssa talon Eelis Kilpimaalle Saunavaaraan. Vuosi oli 1947, kun rakensimme Lauri-veljen kanssa talon Fanni Kumpulalle Oinaan rannalle. Lauri osasi muurata. Kesällä 1948 muurasimme punatiilinavetan Matti Talvensaaren perikunnalle Vuostimoon. Tiilet oli valmistettu Korven tiilitehtaalla Vuostimossa.

Talvet olimme hevosen kanssa Pyhäjoen savotalla Savukoskella. Yhtenä talvena urakoitiin Härkäjoen Lusikkavaarasta Kemijoen Uittoyhdistykselle 1500 kappaletta isoja puomihonkia. Pituutta pisimmillä hongilla oli 45 jalkaa, latvan halkaisija kahdeksan tuumaa. Leevi oli kaverina hevosen kanssa. Toisena parina Anselmi Autioniemi ja Vilho Autioniemi hevosineen. Keväällä kävin puominpäitä veistämässä Ylitalon kanssa, ” Isiksi” häntä kutsuttiin.

Talvi 1949 meni metsäpalstan tilipuita ajaen. Kolmesataa pinokuutiota pölliä hankittiin meidän palstasta korvaamaan isossa jaossa huonomman palstan saaneelle isännälle hyvitykseksi. Näin tasa-arvo toteutui eikä tarvinnut rahaa käyttää.

Keväällä 1949 kävin riihitansseissa Saunavaarassa. Haitaria soittivat Veikko Perttunen ja Eino Kellokumpu. Siellä tutustuin vuostimolaiseen tyttöön Rauha Niittyseen. Tyttö oli minulle mieleinen, rakastuimme ja Mikkelinä meidät vihittiin Kemijärven kirkossa, Lanjalan toimiessa pappina.

Lapsia saimme Rauhan kanssa viisi: Unto Juhani (1950), kaksoset Aila Maria ja Eila Marjatta (1951), Lea Linnea (1953) ja Seija Kaarina (1965). Lastenlapsia on nyt kaksitoista ja lastenlastenlapsia on yksi.

Kesällä 1949 rakensimme Aapelin ja Laurin kanssa omakotitalon Piirityönjohtaja Kaarle Hulkolle Kemijärvelle. Rakennuspuutavara oli 6”x 6” parruja.

Vuosi oli 1955, kun rakensimme Lauri veljen, Kauko Autoniemen ja Martti Autioniemen kanssa omakotitalon Osuuspankin johtajalle, Anna Lamminpartaalle. Seuraavana kesänä oli Tikkasen Ollin omakotitalon rakentaminen Reino Kantolan kanssa. Niilo Kulpakon talon rakentamisessa olivat kaverina Väinö Kulpakko ja Esko Talvensaari. Tiemestari Reino Roivaiselle rakensimme talon 1955 samalla porukalla. Esko ja Anna-Liisa Björkmannille kasasimme levytalon Martti Autioniemen kanssa; he pääsivät oman katon alle 1960.

Venemestarina

Olin Tapionniemen kappelin rakennuksella kirvesmiehenä, kun uittopäällikkö Arvo Hulkko ilmestyi sinne. Hän kysyi, että onko Autioniemestä veneen tekijät loppuneet? Vastasin, että ei ole, jos pääsen samaan ansiotasoon kuin kirvesmiehenä. Hulkko kehotti aloittamaan veneiden valmistamisen ja pyysi tekemään tarjouksen neljästä uiton tarpeisiin sopivasta veneestä. Tein tarjouksen, pyysin neljäsataamarkkaa veneeltä ja tarjoukseni hyväksyttiin. Siitä alkoi jatkuva veneiden valmistaminen karjatalouden rinnalla. Parhaimpana vuosina valmistui loppuun kolmekymmentä venettä. Aapeli Suvanto nikkaroi kaverina, joskus Martti Autioniemi.

Metsähallitukselta ostin oksattomia, tupsulatvaisia siemenpuita pystyyn. Tammikuussa puut kaadettiin ja rahdattiin Vuostimon sahalle sahattavaksi veneen laitalaudoiksi. Jatkopuut veneen keulaan ja perään hankittiin kuusikko leimikoista. Etukäteen kävimme merkkaamassa kuuset, joista katsoimme jatkopuut saatavan. Metsurit katkaisivat merkatun kuusen reilun metrin korkeudelta. Alkuaikoina jatkopuu irrotettiin kannosta kirveellä. Helpotus tähän tuli, kun moottorisahat saatiin käyttöön. Kaaripuut kerättiin Metsähallituksen vanhojen paksuoksaisten aarnimetsien hakkuilta, pääasiassa Savukosen kairoista, joskus Huttulan metsistä. Venenaulat hankittiin Haaparannalta, ruotsalainen naula oli kovempi eikä repinyt puuta. Tarkkaa lukua valmistetuista veneistä ei ole, ehkä kuusi- kahdeksansataa kappaletta.

Vuonna 1960 kävimme Martti Autioniemen kanssa rakentamassa yhdeksäntonnia kantavan lautan Suvannon kapulalossille. Nykyään lautta on museoituna katoksen alla Suvannon jokitörmällä. Siellä on kilvessä maininta katoksen tekijöistä, mutta lautan tekijöitä ei ole muistettu mainita.

Veneiden valmistamisessa tapahtui sukupolven vaihdos vuonna 1982, jolloin poikani Juhani otti vastuun veneiden valmistamisesta. Toki Juhani oli ollut veneiden valmistamisessa mukana kymmenvuotiaasta lähtien.

Kun Pelkosenniemellä pidettiin lasikuituveneiden valmistuskursseja, kävimme Juhanin kanssa katsomassa miten niitä valmistettiin. Arvelimme, että pysymme perinteisten veneiden tekijöinä, sillä hajukin hirvitti.

Vuonna 1985 kävin Hervannassa talkoissa tyttäreni Lean ja miehensä Erkki Martinin omakotirakennustyömaalla. Samana vuotena autoin myös Juhania hänen omakotirakennuksella muuraamalla savupiipun. Muutamia satoja lauta ja vaneriveneitä Juhani ehti valmistaa ennen tapaturmaista kuolemaa joulukuussa 2005. Vaimoni Rauhan kohtaloksi tuli syöpä samana vuonna. Eläkepäiväni ovat kuluneet metsäpalstoja hoitaen, polttopuita tehden ja veteraanien harrastuksiin osallistuen. Luottamustehtäviä on ollut vaalilautakunnassa ja kansakoulun johtokunnassa.”

Autioniemen kylä

Autioniemi on ollut venemestareiden ja kirvesmiesten kylä. Venemestareista mainittakoon Aleksi Säärelä ja hänen poikansa Aukusti ja Hannes, jotka jatkoivat veneiden valmistamista Uittoyhdistykselle ja yksityisille kymmeniä vuosia. Autioniemen Kalle ja Anselmi valmistivat myös Uittoyhdistykselle ja yksityisille vuosikaudet veneitä. Matti Heikki Autioniemi ja hänen poika Eemeli olivat myös veneen tekijöitä.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko 14. ja 21. helmikuuta vuonna 2007 haastateltuaan 85-vuotiasta Aleksander Autioniemeä hänen kotonaan Autioniemessä.

Asuin lapsuuteni pienessä perinteitä vaalivassa kylässä. Siellä nikkaroitiin iltaisin rekiä, saavia, pärekoreja ja sen sellaisia tarvekalua. Siinä sivussa lapsetkin oppivat käyttämään puukkoa ja muita työkaluja. Minäkin valmistin puusta autoja ja toimivia nuolipyssyjä, joilla lähimetsissä oravia ja pikkulintuja hätyyttelin.

Viisitoistavuotiaana sain metsästysluvan. Vanhojen erämiesten tarinoita kuuntelin tarkasti, kokemusta karttui, koiran haukkuun lintuja ammuin. Olin kahdeksantoista ikäinen, kun kiinnostuin kuvilta pyytämisestä.

Eräänä syyskuun lauantaina valmistin teeren ja metson profiilikuvat ruskeasta kovalevystä ja tervasin ne mustaksi. Siivet ja pyrstöt irrotin tuoreista linnuista ja kiinnitin profiiliin rautalangalla. Kuvat sidoin pitkien onkivapojen kärkeen. Vein teerenkuvan kotirantaan iltahämärissä, ettei kukaan näe. Kiipesin koivujen keskellä olevaan kuuseen ja tälläsin teerenkuvan latvaan niin, että kylkipuoli näkyy oletettuun metsästäjän tulosuuntaan. Laskeuduin alas ja katsoin kuvaa. Se näytti oikealta teereltä, kun tuuli heilutti siipiä ja pyrstöä. Metsonkuvan vein toisaalle rämeenlaitaan pienen männyn latvaan havuilemaan.

Sunnuntaiaamu valkeni kuulakkaana, hyvin ääntä kantavana. En lähtenyt metsälle vaan menin pihalle kuulostelemaan mitä tapahtuisi. Yhtä äkkiä alkoi kuulua koiran haukkua kotirannan suunnasta ja arvelin koiran haukkuvan oikeita teeriä. Kohta kuulin viidesti ammuttavan ja hiljaa kehotuksen, että hiivi poika lähemmäs. Äänestä tunnistin, että naapurin poikia olivat. Ampujana vasta metsästysluvan saanut Aki ja neuvojana etelästä metsästämään tullut Altti. Lyhyen tauon jälkeen ampuminen jatkui, koira haukkui taukoamatta. Laskin viisitoista paukausta. Sitten kuulin Akin sanovan, että panokset loppui, Altti siihen, että haetaan panoksia lisää. Arvelin jo lähteä sanomaan, että se on pahviteeri. En kuitenkaan viitsinyt, koska ujostelin Alttia. Koira haukkui koko panostenhakuajan. Jonkun ajan kuluttua ampuminen jatkui nopealla tahdilla ja toinen loovallinen tyhjeni. Kaksikymmentä ohi laukausta. Koira jatkoi haukkumista. Sieltä kuulin Altin sanovan, että ei ole tosi, perkele!

Kuulostelin korvat höröllä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kohta kuului kaksi haulikon laukausta, ropinaa ja mätkäys. Aivan kuin jotain olisi tippunut alas puusta. Heti perään Altin hirmuista naurua ja huuto, että tämähän on pahviteeri. Aki vastasi, että miten hitossa, kun koira haukkui koko ajan. Altilla ei nauru loppunut, kun Aki kuuluvasti ihmetteli ohilaukauksia ja sitä, että eilen oli kohdistin aseen ja nyt oli naputellut kohdistuksen hornan tuuttiin. ja kaksi loovallista panoksia pahviteereen! Oli se niin saatanan oikean näköinen, että ei olisi uskonut pahviteereksi. Koirakin erehtyi, kun vainusi linnun hajun tuoreista siivistä ja pyrstöstä. Kuuntelin kuinka Aki kiroili ja hoki että kuka perkele laittoi kuvan kuusen latvaan. Altin nauru kuului kirousten välissä. Mekastusta kuului siihen asti, kun naapurin pirtinovi loksahti kiinni. Minulle oli yllätys, kun panoksia ampuivat niin paljon. Arvelin etukäteen, että kuvan erottaa oikeasta teerestä kahdella, kolmella laukauksella.

Minä siinä pihalla hätäännyin ja mietin, että miten tästä tekosestani kunnialla selviän. Perhana! Metsonkuva rämeenlaidasta pitää heti noutaa pois, eihän noista tiedä, kahvin ryystävät ja lähtevät uudestaan metsälle. Tunteet minulla siinä kuohahteli ja ajattelin jo lähteä tunnustamaan tekoni ja maksaa panokset.

Muutaman päivän kuluttua tapasin Akin kylällä. Aki kertoi ja ihmetteli, että kukahan saatana oli laittanut pahviteeren kuusen latvaan. Minä siihen vain, että en tiedä asiasta mitään.

Kuukausi vierähti. Ajattelin Akin vihan laantuneen, taas tapasin hänet ja tunnustin, että minä sen pahviteeren sinne kuuseen laitoin ja maksan ilman muuta panokset. Aki hohotti pitkän naurun eikä huolinut maksua. Tuumasi vain, että oli se niin hyvin tehty teerenkuva, että kuka vain olisi luullut oikeaksi teereksi. Koirakin oli vainunnut oikean hajun tervan seasta.

Teerenkuvia en ole enempiä rustaillut, nikkarointitaito on tallella ja hyppysissä. Samoin piirustustaito, jo lapsena piirtelin sanomalehden laitoihin ja käärepapereihin kotieläimiä, etusijalla kylän hevoset, joista kävin tunnusmerkit katsomassa. Iän karttuessa, ovat luonto ja metsäneläimet innostaneet minut tarttumaan maalauspensseliin. Töitäni on ollut näytteillä lähiseudun näyttelytiloissa.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan 53- vuotiasta Reijo Perälää Pelkosenniemen Lapinniemessä 28.12.2007.

Tämän tarinan kertoja Juho Lassila asui luovutetussa Sallan Vuorikylässä ennen sotia. Samassa kylässä asui myös tarinamme henkilö Tammelainen.

Vuorikylän persoonista muistan Tammelaisen, eli Erkki Salmelan, Lesken Erkiksikin häntä kutsuttiin. Mahtipersoona Tammelainen oli, juhlalakki oli saukonnahkaa, sellaista ei ollut kuin nimismiehellä, rovastilla ja metsänhoitajalla. Henriikka vaimo oli pystyryhtinen, pyylevä ja aina pitkät, kauniit riipukset korvissa. Tammelainen oli nainut Henriikan ison Sipovaaran tilalta Kemijärveltä. Talon tyttöjä kehuttiin Sipovaaran sieviksi tytöiksi. Yhden tytöistä nai Frans Kostamo Kostamosta.

Erityisesti muistan, kun hevosraito lähti poroerotukseen Muotkalahteen. Kahdeksan penikulman matkalla piti välillä yöpyä sukulaisissa. Tammelaisella oli aina vireät hevoset, niin tälläkin matkalla. Sanireki oli musta, osin nahkalla päällystetty. Hänellä oli erikoinen ajotyyli, jatkuvasti hän nyki ohjaksista ja hoki: ”Hiljaa, hiljaa, hiljaa”. Hevonen ei hiljentänyt, päinvastoin lisäsi vauhtia. Usein hänelle tällättiin keulapaikkaa. Talven mittaan erotuksia oli kolmesti, parhaimmillaan aidassa oli kuusituhatta poroa. Ruhot rahdattiin Sallan kirkolle myyntiin.

Tammelaisella ja Henriikalla oli kuusi lasta: Anni, Aili, Antti, Reino, Helli ja Väinö. Tuohon aikaan elettiin luontaistaloudessa, eikä pakkohuutokaupatkaan olleet harvinaisia. Vuorikylässäkin tuli myyntiin Arvolan tila. Tammelainen ja Jänkälä kirkolta huusivat tilan puoliksi. Aikain päästä Vuorikylän lohkon puustoa myytiin Kemi Oy:lle. Rungosta maksettiin 52 mk, runkoja oli 96000 kpl. Silloin sanottiin hinnan olevan korkein, mitä Iijoen pohjoispuolella on koskaan maksettu. Tammelainen sai omasta ja Arvolan tilan rungoista runsaasti isoja seteleitä. Muut tilalliset panettivat rahat tililleen pankkiin. Tammelainen halusi setelit kantopussiin, voidakseen niitä kanniskella ja viedä itse pankkiin. Sodan alkaessa hän lähti hyvävaraisena evakkoon.

Sodan jälkeen oli etsittävä uudet elämisen mahdollisuudet. Vastiketilan hän hylkäsi ja osti huutokaupasta Tasalan manttaalitilan Pelkosenniemeltä. Kateelliset moitiskelivat, että ostit hakatun tilan. Siihen hän oli vastannut, että metsä kasvaa jatkuvasti. Näin sodasta palanneilla pojilla ja heidän perheillään oli uusi koti ja ”annon laitaa”.

Myöhemmin tapasin Tammelaisen Kemijärven markkinoilla. Hän tuli Pohjanpirtin edessä vastaan sanoen: ”Nyt Jalmarin poika lähdemme hotelliin”. Avasin hänelle alakerran oven, ja hän sanoi: ”Ei mennä jätkien puolelle, menemme yläkertaan”. Hän tilasi kuumat jaloviinat. Ei otettu kuin yhdet rokit, vaikka turistiin kaksi tuntia. Tammelainen kertoi eletystä elämästä kaikenlaista. Senkin, kun oli suunnitellut markkinoille lähtöä ja pyytänyt pojiltaan rahaa 30000 mk. Pojat siihen, mitä ukki niin paljolla rahalla tekee? ”Minulla pitää olla rahaa, kun markkinoille lähden, olenhan minä antanut teille paljon omaisuutta, tuon loput rahat takaisin jos eivät kulu”. Pojat kokosivat ukille rahat.

Myöhemmin kuulin kylillä kiertävän jutun. Tammelaisella ja Kostamon Fransilla oli vaimot kuolleet ja Tammelainen oli ollut yökylässä Fransin kotona. Illalla Tammelainen oli sanonut Fransille monesti: ”Me otamme akat!” Isäntien ollessa aamutarpeillaan navetan nurkalla, Frans huomautti: ”Emme me enää akkoja tarvita, kun kusikin valuu jo kengän kauvolle”.
Kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko, haastateltuaan Lassilaa 13.11.2005 Kuusamon Tropiikissa.

Tässä tarinassa Toivo Hiltunen kertoo elämäntaipaleestaan Kaavilta Pelkosenniemelle.

Toivon ensimmäiset dramaattiset muistot palaavat mieleen ajalta, jolloin hän oli kaksivuotias. Toivon äiti oli kuollut ja pirtinlattialla hänestä otettiin mitta arkun valmistamiseen. Siitä paikasta Toivo juoksi karkuun.

Selma-äiti oli omaa sukua Koistinen ja Toivon isän nimi oli Erkki Hiltunen, ”Salmen Ierikaksi” sanottiin. Heille syntyi viisi lasta: Juha Heikki Henrik, Hannes, Matti, Toivo Ilmari ja Helmi. Isän toisesta avioliitosta vielä Tyyne ja Vilho, jatkosodassa Vilho kaatui 17-vuotiaana. Toivo muistelee lapsuuttaan näin:

Ahtaasti asuttiin pienessä pirtin ja kamarin käsittävässä Timolan torpassa Niinivaarassa. Äidin kuoltua muutimme isän kotitilalle Katajansalmeen Maariavaaran kylään mummin ja ukin hoidettavaksi. Tilalla asui muitakin isän sisaria perheineen. Nälkävuosina 1917 ja 1918 ruuasta oli puutetta, suolaheinästä riivittiin siemeniä ja männystä pettua leipäjauhoihin lisäkkeeksi. Toisinaan tuli verta ulosteessa. Espanjantauti riehui maassa. Olin kotimetsässä hakkaamassa rankoja, kun minäkin siihen sairastuin. Naapuritkin kävivät jo hyvästelemässä. Vanhimmalla veljelläni, Juhalla, oli kuitenkin vielä yksi lääke käyttämättä. Hän lämmitti saunan, nouti naapurista puoli litraa pontikkaa ja kantoi minut saunan lauteille. Kuumassa saunassa kylvetti vastan kanssa ja juotti pontikkapullon tyhjäksi. Tauti antoi periksi, toipumisaikaa kesti puoli vuotta.

Yhdeksänvuotiaana lähdin tukinkaatoon vanhimman veljeni Juhan mukaan, justeerisaha ja kirveet työkaluina. Työnjohtaja Junnu Tanskanen tuumasi: ”Karsi sää poika pintaa myöten, muuten koloojat keväällä kiroaa”. Leipä piti työnteolla ansaita. Pitempään koulunkäyntiin ei ollut mahdollisuutta, Kiertokoulu siirtyi talosta taloon kuukauden jaksoissa. Opettaja oli talon täyshoidossa. Kuukauteen jäi minun koulunkäynti, mutta rippikoulussa sain lisää sivistystä kahdessa kahdenviikon jaksossa.

Metsätöiden jälkeen olin uitossa Sukkulajoella. Sielläkin ukkoherra arvosteli työnjohtajaa sanoen: ”Miten olet ottanut lapsia töihin”. Siihen työnjohtaja: ”Nuorena on työntekkoon opittava, niistä tulloo hyviä työmiehiä”. Seuraavat viisi vuotta kuluivat ojia kaivaen Enso Gutsetin rämeillä, kahden veljeni kanssa. Ojan leveys oli päältä 120 cm ja syvyyttä oli 70 cm. Talvisin olimme tukkimetsässä.

Katkerin muisto minulla on Lapuan liikkeen ajalta vuodelta 1930. Olimme tansseista palaamassa Juha, Matti, minä ja kaksi naapurin poikaa. Levähtelimme istuen ojanpenkalla, kun suojeluskuntalainen ampui veljeni Matin vierestäni 19.09.1930 yöllä klo 24.00. Syynä oli, kun emme liittyneet Suojeluskuntaan. Seuraavana aamuna, kun menin ojan kaivuuseen ja kerroin mitä oli tapahtunut niin Gutsetin metsänhoitaja Vehmas itki ja ihmetteli, että miten tämmöistä on voinut tapahtua. Ampuja sai kuuden kuukauden tuomion varomattomasta ampuma-aseen käsittelystä, vaikka nimismies oli vaatinut 9 vuotta vankeutta taposta.

Sotaväkeen en kelvannut, sillä olin kitukasvuinen. Pituutta oli 142 cm ja painoa 40 kg. Miehen mittoihin kasvoin 26 ikävuoteen saakka. Kahdenkymmenen vanhana olin metsätöissä Suojärvellä. Siellä oli työnjohtajana isokokoinen ja hankala mies Valkamaa. Kämpän järjestyssääntöihin kuului, että öljylamppu pitää sammuttaa klo 22.00. Metsuri Leinosella oli viisirivinen haitari, jota hän soitteli meidän muiden pyynnöstä, Lampun sammuttaminen ei meistä ollut niin minuutilleen ja määräaika ylittyi. Siitäkös työnjohtaja suuttui särki haitarin ja ilmoitti rajavartioon, että täällä metsätyömiehet aloittivat kapinan. Vartiosta hiihti kymmenen kilometrin matkan kaksi rajamiestä, jotka veivät Leinosen mennessään. Ei auttanut vaikka minäkin nousin peskalta ja sanoin, että jos viette pojan niin viekää meidät muutkin, sillä poika on soittanut meidän muiden pyynnöstä, kun täällä ei muutakaan hupia ole. Leinonen palasi muutaman päivän jälkeen hakattuna. Tuon tapauksen jälkeen työnjohtaja kutsui minut konttoriin. Arvelin, että nyt tuli lähtö, kun olin puolustellut Leinosta. Toiseen kertaan kerroin perusteluni ja niin työnjohtajasta tuli siivo mies, otti minutkin uittoaikaan soutamaan kalareissuille.

Se oli aikaa jolloin ammattiliittoja ei ollut. Työmies oli yhtiön armoilla ja yhtiö saneli pöllin pituuden sentilleen, jos pölli oli vitopää, siitä tuli raakki, joka nakattiin pois. Se vaikutti suoraan työmiehen tilipussiin. Seuraavat kaksi vuotta kuluivat Pielisjärvellä.

Olin 23 – 24 vuotias, kun olin töissä Salmijärvellä, Neuvostoliiton puolella. Se oli iso savotta 3000 miestä ja 500 hevosta metsätöissä. Suomen puolella kuljettiin yöpymässä itse tehdyissä kämpissä, matkaa oli kymmenen kilometriä. Kämppäryhmään kuului 15 miestä ja 5 hevosta. Raja ylitettiin aamulla kahdeksalta ja illalla paluu kuudelta. Minun passin numero oli 97, osaan vieläkin sanoa sen venäjäksi.

Säynäisen tietyömaalla olin Jussi Räsäsen kanssa. Porasimme kallioon reikiä, panostimme ja räjäytimme. Talven tullen lähiseudulta ei löytynyt töitä. Kuulimme, että Sallan Naruskalla avataan metsätyömaa. Meitä lähti Kaavilta viisi miestä: Veikko Willman, Tauno Laakkonen, Jussi Räsänen, Pitkänen ja minä kohti Lappia. Ensin laivalla Kuopioon ja sieltä junalla Rovaniemelle. Rovalassa nukuttiin yksi yö. Vähävaraisina liftasimme, pääsimme kuorma-auton lavalla Kemijärvelle, ja edelleen linja-autossa Sallaan.

Naruskalta oli kirkolla käymässä työnjohtaja Yrjö Kortelainen. Hän kertoi, että siellä odottaa jo 35 miestä savotan alkamista, eikä voi ottaa meitä töihin. Sallasta laskeuduttiin Märkäjärvelle, missä pääsimme töihin Kemi-yhtiöön lanssia raivaamaan Käsmäjokivarteen. Palkkana oli pohjan raivauksesta 25 penniä neliösyltä, risut poltimme yöllä, pöllit parkkasimme ristikoille. Ruukin puolesta oli vellilautanen päivässä, joka maksoi 5 mk, kuivamuona oli itsellä. Kahden viikon työstä ei jäänyt käteen penniäkään, kun ruuat oli maksettu.

Räsäsen Jussin kanssa erosimme viiden miehen porukasta ja matkustimme Kursuun. Tapasimme Miettisen Väinön, Kaavilta hänkin. Hän tarjosi ruokaa ensihätään. Kahden tunnin odotuksen jälkeen tapasimme Matti Pyhäjärven, joka oli kotoisin Pelkosenniemeltä. Hänellä oli ajossa kaksi hevosta, ajureina Matin poika Aukusti ja Marttilan Matti. Isäntä itse toimi hartsuherrana ja kipinämikkona. Kokkina oli aluksi isännän tytär Hilma, mutta hän ei kauan jätkiä passannut, vaan meni kokiksi ”terävään päähän”. Kursusta saatiin räväkkä kokki tilalle. Hakkuupalsta oli Naavasenojalla, niittykämppä toimi asentona. Kahdeksan viikon hakkurin palkasta jäi käteen puhtaana 1400 mk. Savotan päättyessä arvelin , että Kaaville tuli lähtö. Isännällä oli toiset ajatukset, hän pyysi meitä lähtemään mukaansa Pelkosenniemelle. Hänellä oli Hannila niminen maataloustila Lehtikankaalla. Siellä häntä odotti vaimo Kaisa Johanna os. Hannila ja kaksi nättiä naimaikäistä tyttöä. Matti – isäntä ja Kaisa Johanna olivat löytäneet toisensa Amerikassa, kuuden vuoden reissun aikana, Matti mainarina ja Kaisa Johanna tarjoilijana.

Heti, kun olimme saaneet hevoset kotitalliin ja astuneet Hannilan pirttiin näin kauniin suoraryhtisen Hannan, vereni kuohahti. Ajattelin, että tuosta kun vaimon saisin, hyvänä pitäisin, eikä hänen tarttis laittautua iltasetta nukkumaan. Koska isäntä piti minua luotettavana työmiehenä, mikäpä oli talon tyttöä sillä silmällä katsella.

Kevättalvella ehdimme käydä hakkaamassa Miettisen Ilmarin palstan Ahvenselässä. Puut ajettiin Jaurujokivarteen, sain ajaa isännän hevosta. Rahtiakin ajoimme isännän kanssa Kemijärveltä Savukoskelle, kahden päivän reissuja ne olivat ja vuosi oli 1934. Maantie oli juuri valmistunut mutta auraamaton. Puolitoista vuotta kortteerasin, Hannilassa. Isäntä ja emäntä tykkäsivät vävykokelaasta ja Hannan kanssa seurustelu jatkui. Oman kodin paikkaa katseltiin, ja niin Hannilan tilasta lohkaistiin viiden hehtaarin pala läheltä suojeluskuntataloa.

Yhteinen taival alkoi, kun kävimme ostamassa kihlat Valjukselta Kemijärveltä. Samalla ostimme seinäkellon, joka kahden evakkoreissun jälkeenkin edelleen näyttää aikaa tuossa pirtin seinällä. Meidät vihittiin 09.09.1936 Hannilan kamarissa. Pappi Voutilainen käveli kahden kilometrin matkan meitä vihkimään. Todistajina olivat Yrjö ja Veera Lehtelä. Oman kodin rakentaminen oli nuorellaparilla ensimmäisenä mielessä. Kävin Kairalan suunnalla töissä, kun huomasin talon kehän Vaaran Fransin pihassa. Tiedustelin, että olisiko hän halukas myymään kehän. Frans siihen: ”Kyllä joutaa kymmenen vuotta on tuossa rakentamattomana seisonut”. 3500 mk sanoi hinnaksi. Hyväksyin hinnan ja seuraavana päivänä kävin maksamassa.

Minulla oli Osuuspankissa 30000 mk säästöjä. Ostamani kehä oli keskeneräinen, vain kaksi hirsikertaa ikkuna-aukkojen yläpuolella ja ylimmäinen hirsikerta laho. Hannilan ja omalla hevosilla siirsimme Aukustin kanssa kehän omalle palstalle.

Valtion metsästä Sudenvaarasta ostin honkia, hongat laskin lautalla Perälän rannasta kotirantaan, polttopuita tuli samalla kyydillä. Niistä salvoin seitsemän hirsikertaa lisää. Yksin nostin kehän hirsi kerrallaan. Ikkunoihin ja oviin tarvitsin vielä rahaa 10000 mk. Raha oli tiukassa, isojen talojen isänniltä ei nimiä herunut, lopulta sain takaajaksi Onni Karalan ja Erkki Kulpakon. Hanna oli rakentamisessa apuna, kun nyhdimme sammalta varauksiin Mairijokivarresta pahimpaan sääski ja paarma aikaan. Alapohjaan laitoin sahanpurua, yläpohjaan leikkasin turvetta aavan reunasta ja varrastin kuivumaan. Turpeen kuivuttua hakkasin silpuksi kotipihalla. Lattialankut sahautin ”Puisto Jussin” Mairijoen sahalla 20 sentin levyiseksi ja 3 sentin vahvuiseksi. Höyläämöä ei ollut, sahapintaisena naulasin lattiaan. Kun Hanna juuriharjalla ja hiekkaisella luutulla lattiaa hankasi niin ajan kanssa lattia tuli maalauskuntoon. Lautanavetan rakensin seuraavana kesänä kahdelle lehmälle ja hevoselle, Aatu Hulkko oli kaverina. Muutaman talven jälkeen routa alkoi liikutella asuinrakennusta. Koko perustus piti uusia kaivamalla riippusokkelin pilarit 1,5 metrin syvyyteen kovaan maahan saakka. Sekin oli koko kesän työmaa.

1937 ostimme ensimmäisen hevosen veljen kanssa puoleksi. Myöhemmin lunastin omaksi ja myin Matti Julkuselle. Seuraava hevonen ehti olla minulla kolme vuotta ennen luovuttamista armeijan käyttöön sotaan. Sille tielleen hevonen jäi. Puolet hevosen arvosta sain korvausta eli 50 000 mk.

Sydänvaivat estivät minun sotimaan lähdön, varusmiespalvelukseenkaan en ollut kelvannut. Talvisodan aikana olin tukin ajossa Kurtakossa. Hanna keitti evakoille ruokaa Meltausjärven kansakoululla. 1940 olin tukinajossa Javaruksella, Oiva Hulkon ja Fras Peterin omistamalla hevosella yhden talven, Hevosen osuus oli 60 prosenttia ja työmiehelle jäi vain 40 prosenttia vaikka hän hoiti hevosen.

1941 minulla ja Oiva Hulkolla oli yhteinen hevonen, jota ajoin talven Martikylän Suoltijoella.

1942 oli vuorossa Ab Kemi Oy:n hevosella tukin ajoa Martinkylassä, itse metsäherra Mellenius luotti minulle hevosen talveksi tukin ajoon. Jatkosodan aikana ostin Kisa tamman. Misissä ajon tukkia kolmena talvena, hakkureina ensin Johannes Myllys, Otto Kalliskota, Eelis Kalliskota, kahtena viimeisenä talvena Myllyksen sijalla Eino Kalliskota. Kisalla teetin varsan, kolme vuotta kasvatin, se jäi pieneksi, joten sen myin pois. Lapinsodan ajan olimme evakossa Toholammilla. Seuraava hevonen oli Luosto-tamma. Silläkin teetin varsan, kasvatin vuoden ja myin pois. Aatsingista ostamaani hevoseen tykästyin, viiden vuoden aikana tamma varsoi kahdesti.

1948 ajelin hevosella Ritaseljän savotalle. Metsään asti en ehtinyt mennä, kun ensimmäisenä yönä vatsaan tuli kova kipu. Kaverit siihen, että sinulla on matoja ja juottivat suolavettä, ei auttanut. Sairaalaan piti lähteä, hevoskyydillä ajettiin Savukoskelle. Matakalla Karvosen kohdalla umpisuoli puhkesi, kipu hellitti hetkeksi. Savukoskelta autokyyti Pelkosenniemelle sairaalaan. Pelkosenniemellä ei leikkauksia tehty, kun lääkäri Suoniemellä oli ihottuma käsissä. Suoniemi kuitenkin totesi, Rovaniemelle ei ehditä. Annoin luvan leikkaukselle ja umpisuoli poistettiin. Jälkiseurauksena tuli vatsakalvontulehdus, korkea kuume, ja ajoittaista tajuttomuutta monta päivää. Kuukauden olin sairaalassa, leikkaus haavasta valui nestettä pitkän aikaa. Minun sairastaessa hevosta ajoivat Matti Hiltunen ja Yrjö Mäkitalo. Kunnon kohottua kävin Ritaseljässä myymässä heille hevoseni. Myöhemmin olin Ritaseljän savotalla neljänä talvena Kisa-tamman kanssa.

1950 Juhannuksen jälkeen aloitin uuden navetan ja tallin rakentamisen. Yksin lapioin silttiä, kova maa oli takapuolella 2,6 metrin ja pihan puolella 2 metrin syvyydessä. Sateella kaivanto vyöryi, avuksi hätään sain Otto Kalliskodan naapurista. Siltin lapioimisesta ei meinannut tulla loppua, saappaatkin meillä kerran jäi kaivannon pohjalle. Rakentajiksi sain Aake Ahvenaisen, Yrjö Pyhäjärven ja rajamies Ollikaisen. Raudoittajana oli Toivo Ranta. Perustukseen meni 500 säkkiä sementtiä ja 300 kuutiota soraa sokkelin ympärille.

Kesällä 1951 Pelkosenniemellä oli ravikilpailut, maantie oli raviratana. Halusin astuttaa Kisa tamman Hector Ahosen kantakirja oriilla, joka oli saapunut paikalle. Siinä touhutessa ori potkaisi minua selkään sillä seurauksella, että kolme kylkiluuta meni poikki ja puhkaisten toisen keuhkon. Ahonen oli varaton, joten korvauksia en mistään saanut.

1952 oli Lipakan savotan vuoro, kolme vuotta siellä vierähti. Siellä minulla oli huippu hakkurit, Alpo ja Eeli Laaksonharju Kauhajoelta. Nämä serkukset olivat minulla hakkureina seitsemänä talvena. Kesät kaivoivat ojia yhteislaitumelle, kortteerasivat meillä ja olivat Hannan ruokinnassa.

1955 Pyhäjoen suursavotalla olin kolmena talvena tukin ajossa. Siellä sattui hevosen menetys. Oltiin Pääsiäiselle lähdössä, kun Pekka-ruunalta katkesi jalka. Ylösnoustessa jalka oli jäänyt parsihirren alle. Vakuutuksesta sain kolmasosan hevosen arvosta. Kemi-yhtiö ei korvannut mitään. Siltä talvelta tukinajo jäi siihen. Ostin uuden hevosen ja jatkoin tukinajoa seuraavana talvena Pyhäjoella. Savotan päättyessä siltä talvelta työnjohtaja Antti Kähkönen tuumasi: ”Sinulle jäi suitset” eli savotan paras tili. Sain tuon suitset tittelin kuutena talvena.

1958 Veitsiluodolla oli Löytömaassa hakkuut kahtena talvena. Omalta kämpältä käsin yli Matalaisenvaaran kävin ajamassa tukkia Kemijoen rantaan, suurimmassa kuormassa oli tukkia 52 kpl . Kyllä Iivari Tallavaara ihmetteli, kuinka keveästi kuorma lähti liikkeelle.

Kolmet tukkireet teetin Hallikaisella Tervolassa. Niistä tykkäsin, ne sujuivat mukavasti mätikössä. Savotat muuttuivat vähitellen konesavotoiksi. Hevosilla ajettiin yksityisten rantametsiä.

Elämääni tuli yllättävä muutos, kun sain sydänkohtauksen vuonna 1972. Aluksi veritulppaa hoidettiin Kemijärvellä, sieltä siirrettiin Oulun Yliopiston sairaalaan tutkimuksia varten. Siellä sain toisen sydänkohtauksen, taju meni neljäksi tunniksi. Siitä kun selvisin niin lääkäri sanoi: ”Tukinajoon ei ole asiaa”. Panivat eläkkeelle ja siihen jäi myös hevosen pito.

Eläkepäivät toivat helpotuksen elämään. Viisi lehmää myytiin maidon tuotantoon, hevonen vähän myöhemmin. Heinämaat korjasi korvauksetta kymmenen vuotta Arvi Ylijoutsijärvi poroilleen. Raine Lehtelä jatkoi korjuuta viisi vuotta. Sen jälkeen heinämaat ovat vesoittuneet.

Yhdeksän vuotta sai Hannakin terveenä nauttia eläkepäivistä. Talvisin hiihdeltiin kansanhiihtolatuja, kesällä hoidettiin pihan istutuksia ja syksyllä kerättiin marjoja. Minun mieliharrastus oli keväällä ahventen ja haukien pyynti, syksyllä siikoja ”Kotakosta” ja Sorsalammesta. Kalakavereina olivat Mauri, Aarne, Ilmari ja Matti. Pieni kalakämppä ja sauna rakennettiin porukalla ”Kotakon” rannalle.

Toinen harrastus ylitse muiden oli jänisten metsästys. Onnistuin jäniskoiran hankinnassa ja viihdyin metsällä, Mauri oli vapaa-ajalla kaverina, silloin ei jäniksen liha loppunut Hiltusella. Savosta tulleille metsästäjille olin oppaana monena vuotena koirani kanssa. Metsästysseuran majalta käsin metsästettiin, seuralle hankin vuokra ja lupamaksuja 4000.- 7000 mk vuodessa.

1981 Hanna sai aivohalvauksen ja oli viisi päivää sairaalassa. Kuntoutusta jatkettiin afaatikkojen kahdentoista päivän leirillä Ylitornion Kansanopistolla. Leirin jälkeen oli kolme vuotta normaali elämää, ennen toista kohtausta. Kohtaus oli lyhyt ja meni ohi. Rokualla olimme kuntoutuksessa viikon, mutta kotiinlähtö hetkellä Hannan aivohalvauskohtaus uusiintui. Siitä hän ei enää terveeksi toipunut.

Kotona Hannaa hoidin parhaan kykyni mukaan monet vuodet. Pitkään piti pyytää, että hän antoi minulle luvan ruuan valmistamiseen. Hannan ulkoiluttaminen ja ruuasta huolehtiminen olivat minun jokapäiväisiä tehtäviä. Puhuminenkaan ei Hannalta oikein onnistunut. Sairauden pahentuessa jouduin luovuttamaan Hannan hoidon vanhainkodille 1993. Joka päivä kävin häntä siellä tapaamassa ja syöttämässä hilloja, jäätelöä ja hedelmiä. Koti-ikävä Hannaa vaivasi, Mauri ja tytöt lomilla ollessaan käyttivät Hannaa kotona, mielellään hän ei olisi takaisin vanhainkodille lähtenyt.

Taivaan kotiin Hanna pääsi kauneimman kesän aikaan heinäkuun 1. päivä 2000. 91 vuotiaana. Hannan kanssa meillä oli työntäyteinen elämä, hyvin sovimme yhteen, jos erimielisyys tuli, niin heti sovittiin ja halauksella kuitattiin. Hannan harrastuksiin kuului Maatalousnaisissa ja Nuorisoseuratyössä toimiminen.

Presidentti Tarja Halosen tapasin hänen ollessaan presidentin vaalikierroksella Järvenpäässä tammikuussa 2006. Keskustelin hänen kanssaan Pelkosenniemen kunnan vaikeasta tilanteesta ja liittämisestä naapurikuntiin. Halonen sanoi, että ei kuntia ole tähänkään saakka huutokaupalla myyty. Olin vastaukseen tyytyväinen ja palasin iloisin mielin kotiin kyläreissulta.

Minulta on monesti kysytty mikä on pitkän-ikäni salaisuus. Olen vastannut, että kova työnteko ja onnellinen elämä Hannan kanssa. Olisiko toinen salaisuus se, että olen aina saunonut vastalla ja kehoani hakannut kovassa löylyssä.

Kasvatimme ja koulutimme viisi lasta: Pirkko Marjatta s -40, Mauri Ilmari -42, Sirkka Liisa –47, Marja Leena –49 ja Anne Mari –54. Lasten lapsia on yksitoista ja lasten, lasten lapsia kahdeksan tähän saakka.

Minua on muistettu seuraavasti:

• Osuusliike Sallan hallintoneuvoston 15 vuoden jäsenyydestä ole saanut ansiomerkin.
• III palkinnon sain tuorerehukilpailusta vuosina 1957 –58, 1958 –59, 1959 –60.
• Kunniakirja annettiin Lähtötähti tamman työkilpailuun osallistumisesta vuosina 1967 ja 1968.
• Hevosjalostusliitojen keskusliiton hopeinen ansiomerkki annettiin 1967.
• Kunniakirja Huttu-Ukon hiihdosta 50 km lykkimisestä 74 vuotiaana.
• Pelkosenniemen Metsästysseuran Kunniajäsenyys 1995.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan 96- vuotiasta Toivo Hiltusta Pelkosenniemellä 6-15.4.2006.

Antti Kurki syntyi 7.12.1891 Heinävedellä. Opiskeli Viipurin Kirkkomusiikkiopistossa lukkari – urkuriksi. Viipurista hän siirtyi Pelkosenniemelle vt. kanttoriksi 29.6.1925, tuntemansa kirkkoherra Arvi Merikallion kutsusta.

Antti Kurkea aikaisemmin Pelkosenniemen tilapäisinä kanttoreina olivat toimineet paikkakuntalaiset Aukusti Mäkitalo ja Lauri Väyrynen.

Antti oli ystävällinen, huomaavainen ja viihtyi Pelkosenniemellä. Antilla oli erittäin kaunis tenoriääni. Hän perusti kuoron, joka harjoitteli ja esiintyi paikkakunnalla.

Kolmekymmentäluvulla Antti rakennutti oman talon ja perusti kirjakaupan, jota hoiti lukkarin toimen ohella. Myös työmatkoille hän otti kirjoja myytäväksi.

Vuonna 1937 Pelkosenniemen seurakunnan kirkkoherran virkaan valittiin Urho Veli Väinämö Pyy, joka muutti myöhemmin sukunimensä Paasipohjaksi. Hän oli syntynyt. 27.7.1909 Kaustisella. Hänen puolisonsa oli Aino Esteri (os. Laitinen), syntynyt 4.12.1912 Vanajalla Hämeenlinnassa.

Pelkosenniemellä Pyyn perhettä oli vastassa kanttori Antti Kurki. Hän tarjosi perheelle ensimmäisen aterian ja yösijan omassa talossaan. Antin taloutta hoiti kotiapulainen. Seuraavana päivänä perhe siirtyi pappilaan, jonka Eeva Pyhäjärvi oli lämmittänyt.

Esteri Pyystä tulikin iso apu Antille, kun Antin näkö oli niin huono, ettei hän ei nähnyt nuotteja. Soittaminen ja laulaminen tapahtui ulkomuistista. Antti selviytyi kanttorin tehtävistä, kun soitto ja laulutaitoinen Esteri häntä ystävällisesti avusti.

Ensimmäisenä vakinaisena vt. kanttorina Antti oli 14 vuotta, kunnes näköongelman vuoksi siirtyi hoitamaan kirjakauppaansa. Vuonna 1939 auki tulleeseen kanttorin virkaan oli kolme hakijaa. Äänestyksessä vanhempi kovaäänisempi Aarne Niemenmaa sai eniten ääniä, kun vanhemmilla seurakuntalaisilla oli kolme ääntä ja nuorilla vain yksi. Valtakirjan saaneena Niemenmaa tuli virkaan 1939 ja hoiti virkaa 30 vuotta.

Samoihin aikoihin Saunavaaraan saapui Rääkkylästä reipas, virkeä kauppa-apulaine Tyyne Martta Asikainen (synt. 27.6.1913). Hän työskenteli Kosteen kaupassa, joka sijaitsi Mäkelän talossa. Martta oli uskonnollismielinen. Hän kävi kirkossa ja Antin johtamissa lauluharjoituksissa sekä piti lapsille pyhäkoulua. Seurakuntatyössä he tutustuivat ja rakastuivat. Heidät vihittiin talvisodan aikana 7.1.1040. Hääkuva, josta kuva ohessa, on otettu 26.2.1940 Lapin Kuvaamossa Rovaniemellä.

Jatkosodan ajan Antti ja Martta pitivät kirjakauppaa. He osallistuivat kylän tapahtumiin ja laulukuoroon. Martta piti pyhäkoulua.

Toinen evakkoon lähtö tuli syksyllä 1944. Lapinsodassa saksalaiset polttivat kirjakaupan irtaimistoineen. Rauhan tultua keväällä 1945, Martta kirjoitti evakkopaikkakunnalta Toholammilta ystävälleen Esteri Hulkolle Pelkosenniemelle. Tässä kopio kirjeestä:

Kesän kynnyksellä Antti ja Martta palasivat evakosta ja pääsivät asumaan pappilaan, vanhojen ystäviensä luokse. Kirjakaupan tontilla oli ulkorakennus jäänyt polttamatta. Siihen kirvesmiehet remontoivat pika- pikaa sekatavaramyymälälle tilat.

Niin pääsivät Kurjet taas elämisen alkuun. Vähäiset sotakorvaukset jaettiin ja kaupasta sai tuloja. Seuraavana kesänä kohosi poltetun talon paikalle kaksikerroksinen liiketalo. Alakertaan tuli sekatavara- ja kirjakauppa, yläkertaan asuintilat.

Sodanjälkeinen kaupanteko oli kortti- ja vastakirjakauppaa. Rakennustarvikkeet menivät hyvin kaupaksi, kun olisi ollut mitä myydä. Muutoinkin elämä Pelkosenniemellä oli vilkasta. Metsätyömaita oli joka puolella pitäjää. Asukkaita 2700, Karjatiloja 300 ja kouluja kirkonkylän lisäksi jokaisessa seitsemässä sivukylässä.

Seuraelämä oli vilkasta. Kyläreissuilla Antti ilahdutti ystäviään laulamalla hyvällä tenoriäänellään, Esteri Pyyn säestäessä. Uuteen kotiinsa he ostivat urkuharmonin Samuel Kilpimaalta eli Luiron Samulta. Alunperin harmoni oli arpajaisvoitto Kilpimaan vanhalle pojalle Saunavaaraan.

Martta on kertonut siskonsa pojalle Toivo Lehtiselle tapaturmasta, joka on sattunut aikaisemmin Pelkosenniemellä. Ennestään huononäköiselle Antille oli annettu vahingossa dynamiitinnalli ruuvin sijasta seinään kiinnitettäväksi. Antin iskiessä nallia vasaralla, nalli räjähti seurauksella, että sirpaleet vahingoittivat silmiä ja sormia. näin Antin näkö huononi entisestään.

Vanhoilla päivillään Antti seurasi maailman ja pitäjän tapahtumia haastattelemalla kauppa asiakkaita, jotka hän äänestä tunnisti. Lähemmäs parikymmentä vuotta nuorempi Martta piti melkein sokeasta Antista huolta Antin kuolemaan (25,10.1963) saakka. Antin hautakiveen, joka sijaitsee Pelkosenniemellä, on kiinnitetty Antin sivukuvareliefi..

Myöhemmin Martta avioitui jo eläkkeellä olevan poikamiehen proviisori Erkki Timosen kanssa. Timoset asuivat ja pitivät kauppaa Pelkosenniemellä, kunnes muuttivat myöhemmin Kausalaan. Martta eli vielä pitkään toisen miehensä kuoleman jälkeen. Martta kuoli 31.1.1997 Kausalassa ja hänet haudattiin Pelkosenniemen hautausmaalle sukuhautaan.
Tämän tarinan on kirjoittanut Matti Hulkko haastateltuaan 95 – vuotiasta Esteri Paasipohjaa ja useita pelkosenniemiläisiä vanhuksia tammikuussa 2008.

Tässä tarinassa Hanna Kenttämaa kertoo partisaani-iskusta Kuoskun kylään ja sen jälkeisestä elämäntaipaleestaan. Hanna kertoo, kuinka hän viisitoistavuotiaana laittautui turvallisin mielin nukkumaan Helmi- tädin viereen talvisodassa polttamatta jääneeseen aittaan, mutta herätys tuli pian.

Täti herätti minut aamuyöstä kolmelta syyskuun kolmntena päivänä 1941, kuultuaan ammuntaa ja ihmisten hätääntyneitä huutoja. Heti kun tulin aitasta ulos, näin viimeisillään lasta odottavan Junttilan Olgan juoksevan pakoon sylissään pahasti haavoittunut kolmevuotias lapsi. Helmi-tädillä tuli hätä noutaa Erkki-isä ja naapurin Orvokki-tyttö tien laidassa olevasta riihestä, joka toimi tilapäisenä asuntona. Kielloista välittämättä täti juoksi riihelle ja sai riihessä nukkuneet muiden pakenevien mukaan.

Pelloilla olevat elovartaat olivat pelastus, sillä ne estivät vihollista näkemästä yöpukeissa juoksevia kyläläisiä. Tenniöjoen törmän viltto oli alkumatkasta suojana. Rantaniittyjä pitkin juostiin Savukoskelle päin, neljän kilometrin päässä olevalle Marjalan Eemelin heinäladolle. Jalassani olevat kippuranokkaiset solasaappaat jouduin heittämään metsään, vaikka niitty oli kuurassa koska ne hankasivat sukattomat kantapäät rakoille. Latoon kerätyt kuivat heinät antoivat suojaa yökylmältä.

Tuumauksien jälkeen Körkön Aulis lähti tiedustelemaan Kuoskun kylän tilannetta. Hän oli huomannut Kenttämaan Eenokin olevan pihallaan joen toisella puolen. Siellä vainolaiset eivät tehneet tuhojaan. Eenokki souti Aulikselle veneen, jolla hän rahtasi kyläläiset ladolta yli joen. Sieltä kävelimme törmiä myöten takaisin kylälle, mutta kylään emme saaneet jäädä. Suomen armeijan sotilaat olivat saapuneet Savukoskelta ja järjestivät kuorma-auto kyydin Savukosken kirkolle. Meidät majoitettiin Herralaan, jossa taivastelimme muutaman päivän. Kuoskuun palasimme poikkijoelle polttamatta jääneisiin taloihin.

Kolme vuotta elettiin sodan varjossa. Jälleenrakentaminen eteni vauhdilla. Uudet kodit kohosivat palaneiden tilalle ja elovartaat täyttivät kylän pellot.

Olin kahdeksantoistavuotias nuori nainen ja olin jo tutustunut Osasto Saun sotilaaseen Väinö Moilaseen, kun lähdin äidin luokse Pelkosenniemelle. Äiti oli töissä sairaalan pyykkituvalla, ja minäkin sain kotiapulaisen paikan lääkäri Vainiolla.

Vuonna 1944 Saksalaisia sotilaita vyöryi kylään. Syyskuisena yönä tuli hälytys ja evakkoon lähtö. Valmistauduttiin Lapin sotaan. Vainiolla oli yksi lehmä, ja minä jouduin taluttamaan sen Kemijärvelle toisten taluttajien mukana. Sieltä nousin junaan ja matkustin äidin luokse Kannukseen. Hänellä oli työpaikka pyykkituvalla, Kannukseen muuttaneiden Sodankylän ja Pelkosenniemen evakoiden yhteisessä sairaalassa, joka oli perustettu tyhjennettyyn ravintolaan. Sain työpaikan sairaalaan siivoojana.

Evakkotalvi kului Kannuksessa. Keväällä 1945 muutin sairaalan mukana Sodankylään ja työ jatkui siivoojana. Kaksi kuukautta siellä koti-ikävässä vierähti. Pelastus tuli, kun Pelkosenniemen sairaalan taloudenhoitaja Eemil Huotari soitti ja tarjosi työtä sairaalan siivoojana. Heti olin valmis lähtemään.

Kirjeenvaihto Väinö Moilasen kanssa oli jatkunut. Väinö oli sodan päättyessä hakeutunut rajavartiostoon. Matkalla ensimmäiseen työpaikkaan hän astui miinaan Kemin lossilla. Väinö menetti toisesta jalasta kantapää ja kaikki varpaat. Myös seitsemän muuta rajamiestä haavoittui. Väinöä hoidettiin Tampereella ja Seinäjoella monta kuukautta. Minun oli tyytyminen kohtalooni, mutta kirjeenvaihto jatkui rakastuneiden kesken. Meidät vihittiin huhtikuussa 1946. Yhteisen elämäntaipaleen alettua olimme vuokralaisena Virralla yhdessä kamarissa. Samassa kamarissa asui myös Väinön isä Matti Moilanen. Hänellä oli hoitamaton Kuusikko-niminen asutustila Savukosken tienvarressa. Asutustilalla ollut yhden huoneen ensirakennus, suolasalakkariksikin yleisesti kutsuttu, oli tuhoutunut Lapinsodassa. Tila muutettiin rintamamiestilaksi, Väinön nimiin. Väinön rakentamassa saunassa. asuttiin ahtaasti kaksi vuotta. Tulisijana oli peltinen pömpeli, jossa talvella tuli paloi jatkuvasti.

Asuinrakennus valmistui 1949, Vilho Peurasen ja Viljo Hannuniemen rakentamana. Seuraavana kesänä valmistuivat navetta ja tallirakennus. Vihdoinkin päästiin normaaliin pienviljelijän talouteen. Kolme lehmää tuotti maitoa perheelle ja meijeriin. Isännällä oli hevonen. Lapsia syntyi ensin Olavi ja Sisko Anneli ja myöhemmin Terttu Marjatta, Veijo Väinämö, Anne Maarit ja Paula Helena. Terttu Marjatan lapsi Hannele kasvoi myös meidän perheessä. Väinö vedätti hevosella tukkia jokirantaan, uiton kuljetettavaksi ja teki muita lähiseudun töitä. Monesti kipu jalassa oli yhtä tuskaa ja esti töihin lähdön. Helsingissä jalkaa yritettiin korjata siirrännäisellä reidestä kantapäähän. Ei onnistunut, märki pois ja aiheutti jalkaan pahan ihottuman.

Tilalla elettiin tiukkaakin tiukempaa elämää seitsemän lapsen kanssa. Kaivo kuivui monesti talvella ja vesi piti sulattaa lumesta. Sähköjä ei ollut, ompelukset ja kutomiset piti jossain välissä ehtiä tekemään. Väinön invaliditeetti oli aluksi vain 10 prosenttia, kohoten myöhemmin 35 prosenttiin. Lasten kasvaessa kaksi vanhinta muutti pois kotoa, neljän nuorimman kanssa muutimme Pelkosenniemen kirkolle. Kuuden vuoden rivitaloasumisen jälkeen muutimme rakennuttamamme omakotitaloon 1984. Väinön kuoltua 1992 olen asunut yksin.

On se joskus yksinäistä, parempi olisi ollut elää kahdestaan, mutta liikun paljon ja kylästelen lasten ja ystävien luona.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan Hanna Moilasta 13 helmikuuta 2006.

Huttulan tila sijaitsee Pyhätunturin läheisyydessä kalaisan Huttujärven rannalla. Tila muodostettiin kruunun maista 1900 luvun alussa. Tilan ensimmäinen asukas oli Reeti Varrio alkujaan Lakso. Hän oli syntyisin Luirolta. Hänen vaimonsa oli Elisabet (Petti) os. Pyhäjärvi. Lapset olivat Johannes ja Armas.

Taru kertoo, että Reetin rakentaessa taloaan ja navettaa isoista hirsistä hirttä oli nostamassa toisesta päästä Huttu – Ukko. Näin Huttu – Ukko tarinat saivat alkunsa.

Reeti sairastui lähti hoitoon eikä palannut. Petti muutti pois tilalta ja meni naimisiin Matti Mäkitalon kanssa.

Varrio myi tilan Edvin Kemppaiselle, joka oli kotoisin Kuusamosta. Lapset olivat Kalle, Tilta, Miina ja Aino, syntyneet Paanajärvellä. Tilta meni avioon Jalmari Pyhäjärven kanssa. Miina meni naimisiin Eelis Lehtelän kanssa. Aino avioitui Kaarlo Väyrysen kanssa.

Elettiin vaikeita aikoja, jolloin setelitkin puolitettiin. Kemppainen velkaantui pelkosenniemeläiselle kauppias Kusti Tervolle. Koska Kemppainen ei pystynyt maksamaan velkojaan, hän joutui myymään tilansa kauppias Tervolle.

Huttulan tilalle muutti Kusti Tervon veli Hannes Liisa-vaimonsa kassa, jota myös Liisuksi kutsuttiin. Lapset olivat Lyyti (synt.1911), Leevi, Niilo, Erkki, Lauri, Martti, Olli ja Maija, joka kerkesi syntyä Hutussa.

Erään kerran lapset säikähtivät ja luulivat Huttu – Ukon tulevan savupiippua myöten sisälle. Piipusta kuului kauhea ryminä ja hellan rallit lensivät lattialle, mutta seasta ilmestyikin vain haukka. Vetojuhtana heillä oli Hutussa sonni, jolla vedätettiin polttopuut ja heinät. Koira oli niin viisas, kun sille laittoi laukun kaulaan, se nouti postin 11 km päästä Pyhäjärven kylästä. Aikaa postireissulla kului noin kaksi tuntia, koiran juoksuaikana postia sai odottaa joskus hyvinkin pitkään. Kylillä kiersi juttu, että Liisulla oli navetassa kaverina Huttu – Ukko, joka tyhjensi maitoämpärin lypsyjen välissä siivilään ja siirsi lypsinjakkaran seuraavan lehmän alle. Kymmenen vuotta perheellä Hutussa vierähti. Perhe hankki rahaa metsätöillä ja lunasti takaisin Pelkosenniemellä olleen tilansa, joka oli ollut kymmenen vuotta pankin hallussa.

Seuraavaksi tilan osti kolme liikemiestä, jotka jakoivat tilan keskenään kolmeen osaan. Vakituisia asukkaita tilalle ei enää muuttanut. Metsäyhtiöt majoitti miehiä ja hevosia tilan rakennuksiin useiksi vuosiksi.

Yhtenä iltana savotan kasööri näki Huttujärven jäällä hiihtelevän itse Huttu – Ukon. Ukolla oli ollut kuuset sauvoina ja suksista oli jäänyt puolimetriä leveä jälki. Sama kasööri säikähti toisen kerran, kun hän aukaisi huussin oven. Siellä istui isokokoinen yksisilmäinen Huttu – Ukko.

Nämä kohtaamiset riittivät kasöörille. Hän otti lopputilin ja häipyi etelänmaille. Savottatalvista Huttu – Ukko ei tykännyt, eikä jättänyt työntekijöitä rauhaan, muistutti olemassaolostaan dramaattisesti. Erään kerran vanhempi mies tahkosi veitsensä ja leikkasi kaulansa poikki Huttu – Ukon käskystä. Eräs nuorimies hirtti itsensä tallin länkinaulaan, saman tempun teki myöhemmin savotan kokki, kun Huttu – Ukko kiusasi jatkuvasti.

Myöhemmin rakennukset olivat vapaasti kaikkien kulkijoiden käytössä. Poikkeuksetta jokainen yöpyjä pelkäsi, kun kuuli rymistelyä ja näki näkyjä, joille ei löytynyt selitystä. Moni lähti yönselkään ja nukkui mieluummin nuotion lämmössä.
Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan 86-vuotiasta Toivo Pyhäjärviä ja hänen vaimoaan Gunillaa, Anna Liisa Alataloa, Veikko Tolppasta ja Olli Tervoa 01.-02. 11. 2006.

Tässä tarinassa pelkosenniemeläinen Gunilla Pyhäjärvi kertoo elämäntaipaleestaan, joka kulki Autioniemestä kahden evakkoreissun jälkeen Pyhäjärvelle.

Synnyin Autioniemessä 30.01.1929. Autioniemi sijaitsee Kemijoen rannalla Kemijärven kunnassa. Äitini oli Susanna Kustaava os. Lampela, syntynyt 17.05.1893 Kemijärvellä. Hän oli orpo ja kasvoi Arvospuolella enonsa kotona Rompsissa. Äitini oli kätevä käsistään, hän kehräsi lankoja, kutoi käsin ja kangaspuilla raanuja ja kankaita vaatteisiin. Hän myös kulki pitäjillä parantamassa ihmisiä kuppaamalla. Äidillä oli heleä lauluääni. Me lapset perimme äidiltämme lauluäänen ja molemmilta vanhemmiltamme käsityötaidon.

Isäni oli Kaarle Johan Kaarlenpoika Kantola, ”Varpu-Jani”. Hän oli syntynyt 23.08.1890 Amerikassa. Isäni ollessa 8-vuotias, palasi ensin ukki Suomeen rakentamaan Ojalan tilaa ja ämmi saapui myöhemmin neljän lapsensa kanssa.

Isälläni oli työpaikka isäntärenkinä Korpelan kenkätehtaalla Vuostimossa. Tehtaalla valmistettiin huopaisia Eko- kenkiä. Isä kulki niitä myymässä mm. Kemijärven markkinoilla, jossa houkutteli ostajia: ”Ostappa Ekot eukollesi ja vireälle Veijollesi!”. Hän oli kätevä käsistään, oikea joka paikan höylä.

Vanhemmilleni syntyi kolmetoista lasta: Lenne Aukusti s. 1913, Etna Oihonne 1914, Katri Gunilla 1915, k.1920, Reino Paavo 1918, Tekla Natalia 1920, Veikko Paavo 1922, Anna Liisa 1924, Reino Verner 1925, Gunilla 1929, Martti Antero 1931, Heimo Tuomas 1933, Unto Johannes 1935, ja Veijo Aulis 1938.

Gunilla muistelee lapsuuttaan näin: Tuolta ajalta muistan veljeni Tuomon syntymän 1933, kun äiti kipusi kiukaan päälle synnyttämään. Kiukaalta alkoi kuulua valitusta ja voihkintaa. Minä pelkäsin ja hätäilin, tomerasti komensin äitiä tulemaan alas kiukaalta. Reino -veli komennettiin noutamaan ämmiä Varpulasta puolen kilometrin päästä. Oli elokuu, meidät lapset ajettiin ulos leikkimään. Aikain päästä tuli helpotus, kun ämmi tuli kertomaan, että ”Toin teille pikkuveljen, joka löytyi kiukaalta”.

Pienimuotoista maalaiselämää elettiin, muutama lehmä, useita lampaita ja koira. Marjamaat oli lähellä. Marja-aikaan jokainen pyhäaamu kävimme mustikassa Kiemunkivaarassa. Isän johdolla kinttupolkua kuljimme, jokaisella oli kokonsa mukainen kippo, joka piti saada täyteen. Pojilla unohtui poimiminen, jäniksen poikasia pyysivät ja toivat kotiin alioksi. Hillareissut tehtiin Kemijoen toiselle puolelle, kauas Lismaan. Me lapset kuljimme avojaloin vetisiä polkuja, isällä oli yksipohjaiset pieksut. Puolukat poimittiin lähempää koko sakilla. Näin vuodet vierivät sammalla tavalla.

Erään kerran olimme Martin kanssa mustikassa, kun eksyimme ja halakaulassa itkimme. Äiti kuuli valituksen ja tuli toruen noutamaan. Uimassa kävimme kotirannassa, keräsimme Kemijoesta raakkuja ja niitä aukaistiin, josko helmiä löytyisi. Erään kerran menimme uimaan luvatta koko sakki. Isä tuli meitä hakemaan perävittan kanssa ja ropsi kintuille pihaan juoksevia.

Unton syntymisen aika tuli joulukuussa 1935 kamalalla pakkasella. Taas äiti kipusi kuuman kiukaan päälle, jota oli lämmitetty aamulla. Pellit oli suljettu liian aikaisin, minulla meni alhaalla häkä päähän. Päätäni särki ja oksensin. Ämmi laittoi kylmäkääreen otsalle ja sain jäädä pirtin lämpimään. Muut lapset komennettiin navettaan synnytyksen ajaksi. Sieltä kiukaalta ämmi oli taas löytänyt pikkuveljen. Ämmi oli meille lapsille hyväsydäminen. Mieleeni on jäänyt, että lapsena kävimme ämmin luona Varpulassa päivittäin. Siellä hän kirnusi puojissa rapuskaa ja hyllyllä oli isoja ruislimppuja. Niistä hän leikkasi pitkiä siivuja ja levitti paksusti rapuskkaa päälle ja antoi meille lapsille. Meitä oli siinä puolenkymmentä norkoilemassa, kun Eetu- sedän lapset tulivat toisaalta. Niitä rapuska leipäviipaleita en ole unohtanut.

Pelkosenniemen ja Kemijärven välistä maantietä rakennettiin, se valmistui 1936. Meilläkin asui kesällä kymmeniä tientekijöitä heinäladossa. Äiti kokkasi heille kerran päivässä lämmintä ruokaa.

Kun tulin kouluikään, ensimmäisenä koulupäivänä kävelimme Reino-veljen ja Autioniemen Annikin kanssa Vuostimoon kouluun. Annikista sainkin vakituisen kaverin neljän kilometrin koulumatkoille. Matkanvarrelta kertyi parikymmentä koulukasta, enimmäkseen poikia. Opettajan toimi Vieno Nero, jolla oli erikoinen tapa virkistää oppilaita liikunnalla kesken tunnin jokaisena koulupäivänä. Lauantaikin oli koulupäivä. Minulla oli vaikeuksia oppia lukemaan, mutta laulusta oli aina kymppi ja runoja lausuin koulun juhlissa. Kolmannella ja neljännellä luokalla oli opettajana Helmi Lehtonen. Viidellä ja kuudennella luokalla Eemeli Kulpakko.

Ollessani Helmi Lehtosen luokalla, aloitin säännöllisen säästämisen. Aapo Kaakkurivaara hoiti Osuuspankkia Kaakkurivaarassa ja hän toi monilokeroisen laatikon koululle, jossa jokaiselle oppilaalle oli nimellä ja syntymäajalla varustettu lokero. Lauantaina sai tuoda roposensa säästöön, nimi ja summa kirjattiin vihkoon. Siitä saakka olen ollut Osuuspankin asiakas, nyt jo seitsemänkymmentäneljä vuotta. Kerran sain kummiltani Eemil Korpelalta 25 penniä säästöön.

Syksyisin, joen jäätyessä, luistelimme kouluun. Vahinkokin tapahtui, kun Usko Pitkänen luisteli sahan sulaan. Kuiville hänet saatiin kyläläisten voimin ja virvoitettiin tekohengityksellä koululla.

Perunan nostoon saimme koulusta lomaa ja vauhdilla kaivoimme perunat kellariin. Noston jälkeen teimme mustikanpoimintaretken Pyhätunturille isän johdolla. Isällä oli erikoinen kävelytyyli, me lapset sitä ihmettelimme; hän pomppi niin kuin olisi ollut jouset kenkien pohjissa. Matkaan lähti jokainen, joka kynnelle kykeni. Veneellä soudettiin Kemijokea myöten Vuostimoon, siitä edelleen Pyhäjokea Vuostimojärvelle Korkalon taloon. Matka jatkui jalkaisin osin pitkospuita astellen Kemijärven Matkailumajalle. Pimeyskin yllätti, mutta meillä oli lyhty mukana. Paljon sinne oli majoittunut muitakin marjastajia. Seuraavana päivänä saimme astiat täyteen hyvissä ajoin. Loppupäivästä saimme käydä tunturin päällä, mutta näkyvyys oli heikko sumun vuoksi. Toinen yö vielä majalla ja kotimatkalle. Paluumatka taittui nopeasti veneellä myötävirtaan.

Heinää tehtiin luonnonniityltä kaukana Kemijoen toisella puolen, viiden kilometrin päästä Raateaavalta. Siellä oli luokoa kuivumassa, kun me isän kanssa kahdestaan olimme luokoa kokoamassa suovaan. Saimme suovan valmiiksi ja niin lähdimme tihkusateessa ongelle Kolmiloukkoseen. Parkkimatoja syötiksi kannoista kerättiin, isoja ahvenia saimme. Yllätys tuli, kun isä huusi. ”Katsoppa Kulla, kuka tuolla lammen toisella puolen seisoo!”. Iso karhu sieltä meitä katsoi, laittoi tassut huulilleen ja vihelsi. Takapuolensa meille näytti ja lähti lontustelemaan metsän kätköihin. Sen koommin en ole karhua luonnossa nähnyt. Heinänteossa yövyimme hirsistä tehdyssä laavussa.

Olin kymmenenvuotias, kun lokakuussa 1939 Lenne-veljelle tuotiin kertausharjoituksiin lähtömääräys. Vanhempien ihmisten puheita kuunneltiin ja pelättiin, eikä suotta, sillä marraskuisena pyhäpäivänä meille tuli evakkoon lähtö. Reino-veli oli jossakin kylässä, eikä heti löytynyt ja Isä oli työssään Korpelan Kenkätehtaalla. Viimein isä tuli kotiin, ja hän toi meille lapsille Eko- kenkiä.

Evakkotaival alkoi. Meidät lastattiin ruotsalaiseen kuorma-autoon, lavan pohjasta maantie vain vilkkui, pressu oli suojana. Ensimmäinen etappi oli Kittilän Kaukosen koulu, jossa evakoita jaettiin taloihin. Meidät ohjattiin Ojanperän taloon, jossa saimme pienen kamarin asuttavaksi. Kamariin majoittui kolmen veljeksen perheet ja ämmi.

Joulu meni niin kuin muutkin päivät, ei ollut joulukuusta eikä lahjoja. Talvella kävimme uteliaisuuttamme Särestössä, kun kuulimme, että siellä asuu erikoisia ihmisiä.

Meidän lehmät olivat toisaalla; Kaakamossa ja Turtolassa.

Rauhan tultua palasimme linja-autossa Autioniemeen. Kotitalon kohdalle jäimme, tien reunoissa oli korkeat aurausvallit ja pihalla umpihanki, joten oli hikinen taival pihaan. Isä oli tullut aikaisemmin Korpelaan ja käynyt lämmittämässä pirtin. Kevät oli jo pitkällä, kun lehmät saatiin kotiin ja päästiin elämisen alkuun.

Välirauhan aika kului entiseen malliin ja elimme tavallista maalaiselämää kuukaudesta toiseen. Jatkosodan alkaessa 1941, saksalaiset kolonnat ilmestyivät maantielle. Kolonnat kulkivat pohjoista kohti marssimalla, hevosilla ja autoilla. Kulkiessaankin paistoivat leipiä kärryissään, antoivat meillekin lämmintä leipää ja suklaata. Neuvostohävittäjät häiritsivät saksalaisten kulkueita.

Kesällä 1944 kävin rippikoulun Kemijärvellä. jossa kortteerasin Väinö Sivosella. Juhannuksena ehtoollisella oli yli kaksisataa tyttöä, kun sallalaiset rippikoululaiset joutuivat tulemaan kesken kaiken Kemijärvelle sotaa pakoon papinsa Heikki Koiviston johdolla. Ehtoollista jaettiin koko päivä, kun vanhemmatkin kävivät ehtoollisella. Meidän pappina oli Heikki Rosma.

Sotatoimien alkaessa Lapissa, saimme kehotuksen valmistautua evakkoon lähtöön. Kaisanmatin Einari kulki sanansaattajana talosta taloon yö pimeydessä. Minä sain tiedon, kun oli pellon leikossa Tuovisessa Vuostimossa. Sirpillä leikattiin ja osa viljasta ehdittiin puidakin ennen evakkoon lähtöä. Tuovisesta lähdin juoksemaan kotiin hengen hädässä metsiä pitkin. Saksalaisia tuli vastaan tien täydeltä. Kotona pakattiin ja meille kerrottiin, että lehmien kanssa lähdetään. Reino-veljen kanssa lähdimme lehmiä taluttamaan ja pian liityimme kiemunkivaaralaisten lehmienkuljetusletkaan. Kulkue pysähtyi yöksi Levärannalle. Seuraavana iltana olimme Ketolassa. Siellä tavoitimme setämme ”Varpu-Eetun”, joka ajeli valkoisella sonnilla kolakärryissä istuen. Leevi-setä oli myös Ketolassa hevosen ja kärryn kanssa. Varpu-Eetulla oli kärryssään iso saavillinen suolattua mullikan lihaa, sitä hän vaihtoi saksalaisten kanssa konjakkiin. Autioniemen Annikin ja Hannen Helmin kanssa kuljimme kolmestaan. Kaikki eivät saaneet jäädä Ketolaan, suurimman osan piti jatkaa matkaa. Meidän porukka jäi, koska miehet olivat konjakista juovuksissa. Me tytöt itkimme kohtaloamme, meitä pelotti kun Neuvostopommikoneet pudottivat pommeja Ketolaan ja Kemijärvelle. Saksalaiset niitä tulitti valoheittäjien valaistessa taivaan. Varpu-Eetusta haluan kertoa: Hänellä oli vaimo kuollut ja toinen vaimo oli Alatalon Leena Savukosken tienvarresta.

Ketolasta lähdettiin seuraavana aamuna. Lupeissa oli päästä junakuljetukseen Misistä, mutta juna ei tullut. Kävellen jatkoimme matkaa Varpu-Eetun kolisevan kärryn perässä. kärryyn oli kiinnitetty kolme lehmää, muut lehmät niitä seurasi. Saksalaiskolonnan kanssa yhtä matkaa kuljimme. Saksalaisten vankkureita vetivät itävaltalaiset vangit kahta puolta vetoaisaa, yhteensä kaksitoista vankia. Huonosti saksalaiset heitä kohtelivat. Me näimme Helmin ja Annikin kanssa, kuinka yksi väsynyt vanki ammuttiin ja nostettiin ojan penkalle. Kauhistunut Annikki itki katkerasti, minä olin jo kovettunut, eikä itkua tullut.

Matkan varrella olimme yötä autioksi jääneessä talossa. Lähtijät olivat unohtaneet sokeritopan pirtinuunin ranssille. Me tytöt hakkasimme topan pienemmäksi, jokaiselle pala minun reppuun. Meillä oli ruoka vähissä, mutta meillä oli onneksi lehmät. Saksalaisilta saimme maitoa vastaan leipää ja lihapurkkeja. Viidentenä päivänä olimme Saarenkylässä. Lyhyeksi jäi pysähdys, heti piti lähteä jatkamaan matkaa siltojen yli Hirvaalle. Siellä kuulimme kovan pamauksen, kun taaksemme jääneet sillat räjäytettiin. Hirvaalla nukutun yön jälkeen totesimme, että Varpu-Eetu ja Leevi-setä olivat meidät jättäneet ja häipyneet sonnin ja hevosen kyydeissä. Omin neuvoin, Reino vanhimpana, lähdimme jatkamaan matkaa lehmien kanssa. Kemiin oli vielä pitkä ja uuvuttava matka. Kemissä helpotti, kun pääsimme lehmien kanssa junaan. Me härkävaunuihin ja lehmät avovaunuihin. Lotilta saimme luirua hernekeittoa ja leipäpalan. Peseytymään emme päässeet. Oulussa saimme seuraavan kerran hernekeittoa ja leipää. Ouluun matkanteko pysähtyi viikoksi. Repussani oleva sokeritoppapalanen oli pienentynyt nuolemisesta ja lopussa se oli likainen ja kipeistä huulista vereytynyt. Saksalaisia ja suomalaisia juopuneita naisia seurattiin ja ihmeteltiin kaupunkielämää.

Oulusta siirryttiin Purmoon, jossa majoitus oli järjestetty kirkkoon. Lattialla olkien päällä nukuttiin. Lehmät saimme aitaukseen. Kylmässä jokirannassa saimme vähän peseytyä. Porukan ainoasta kammasta olivat piikit tippuneet matkan varrelle ja täisiäkin olimme. Kantolat sijoitettiin Åvistin kylään Ruotsinkieliselle alueelle, siellä äiti ja muu perhe meitä odottivat rukoushuoneella, johon heidät oli majoitettu. Äiti kiiruhti itkien meitä vastaan, kun kuuli oman lehmänsä Saatun kellon äänen, halasi meitä ja lehmiä, sanoen, ”olette sentään elossa”. Huhuja oli ollut monenlaisia liikkeellä. Rukoushuoneella saimme peseytyä ensikertaa kotoa lähdön jälkeen. Minun pitkä palmikkoni oli takussa ja täinen. Lenne-veli leikkasi palmikon poikki ja täitä kammattiin ulkona. Anna-Liisa siskon perhe saapui samaan taloon, hän odotti viimeisillään Jormaa, pian Jorma syntyikin Pietarsaaressa.

Minun tehtävänäni oli käydä hoitamassa ja lypsämässä lehmät. Joulun vietimme majapaikassamme rukoushuoneella, omistajien luvalla. Kyläläiset oli kutsuttu juhlaan mukaan. Hartaudella ja vesisilmissä he kuuntelivat, kuinka me Anna-Liisan kanssa lauloimme koulussa ja kotona opittuja joululauluja ja lausuimme runoja.

Kevättalvi kului koti-ikävässä, kylän tansseissa kävimme muutaman kerran. Kesäkuun puolivälissä saimme luvan lähteä kotimatkalle. Reinon kanssa talutimme lehmät Jepualle, jossa ne siirrettiin junaan. Muu perhe matkusti edellä henkilövaunuissa. Minä jäin Osmon Liisan kanssa lehmiä kuljettamaan, Osmo Kulpakko oli samassa avovaunussa ja hän nukkui heinäpaalujen päällä lehmien seassa. Silloin tapahtui sellainen vahinko, että lehmä sonti Osmon kasvoille. Voi sitä huutoa ja kiroilua mikä pienestä miehestä lähti! Liisa repi puhdistusriepuja vaatteista ja koitti rauhoittaa Osmoa. ” Kulta menikö sontaa suuhun”. Kyllä minulla oli naurussa pitelemistä, ja se oli matkan hauskin tapahtuma.

Kaakamossa meidän piti poistua junasta lehmien kanssa ja emme päässeet heti jatkamaan matkaa. Illalla kävimme Kaakamonpirtillä tanssimassa neulapoikien tahdittamana. Kaakamosta matka jatkui junakyydillä Rovaniemelle. Ounaskosken silta oli räjäytetty, joten joen ylitys tapahtui Lainaan lautalla yhdessä lehmien kanssa. Kommelluksitta ei lauttamatka sujunut, vaan Korpelan Kaukon lehmä tipahti jokeen ja oli hirttyä talutusköyteen. Jotenkin se pääsi vapaaksi ja ui lautan edellä rantaan.

Kuorma-auton kyydissä lehmien kanssa matka jatkui Juhannuksen aatonaattona Autioniemeen Varpulan kummulle, keskiyön auringon paistaessa. Kotipihassa törrötti pelkät savupiiput, kaikki oli poltettu, jopa rannalla ollut heinäsuova, johon olimme lähtiessä piilottaneet ompelukoneen. Varpulaan, isän kotiin, pääsimme asumaan. Kesän ja seuraavan talven siellä asuimme. Uudelle kodille valettiin pohja syksyllä. Keväällä hyvissä ajoin hommattiin hirret ja muu puutavara rakennuspaikalle Vuostimon Sahalta. Kesän kuluessa talo alkoi nousta kerros kerrokselta isän johdolla ja Paavon, Reinon ja Lennen voimin. Syksyllä ennen pakkasia pääsimme muuttamaan pihkan tuoksuiseen uuteen kotiin. Kaksi vuotta hyyryläisenä oleminen loppui.

Talkootöillä niitä hirsiä maksettiin. Isä oli vakituinen tukkilautan laskija Savukosken kairoilta pitkin Kemijokea Vuostimon Sahalle. Iltaisin käytiin talkoissa auttamassa muita jälleenrakentajia. Niin päästiin elämisen alkuun.

Tanssijalkaa kutitti, Oinaan Nuorisoseurantalo oli säästynyt polttamiselta. Autioniemen pojilla oli vene, ja niin hoksattiin, että lähdetään Oinaalle tansseihin. Myötävirtaan matka taittui joutuisasti hyvällä ilmalla. Paluumatkalla vastavirtaan aikaa kului, usva täytti jokiuoman ja soutajia vaihdettiin, Auringon noustessa jokivarren taloista alkoi savuhaikuja nousta tavoittelemaan poutapilviä. Kahvinkeittoon emännät nousivat ennen aamulypsyä.

Olin seitsemäntoistavuotias, kun lähdin kotiapulaiseksi Kemijärvelle Melleniukselle. Vuosi siellä vierähti. Etna-siskoa olin auttamassa Kilpelässä Pyhäjärvellä, kun tapasin Toivo Pyhäjärven lavatansseissa. Hän oli hyvä tanssimaan, viisi vuotta isänmaata puolustanut sotainvalidi. Juhannuksena 1947 menimme kihloihin ja lokakuun viidentenä päivänä samana vuonna meidät vihittiin. Toivon kotiin Autioon muutin miniäksi, ilman kapioita. Talossa asui Toivon vanhemmat ja kahdeksan sisarusta. Kahdeksan vuotta Autiossa asuimme. Toivo teki kirvesmiehen töitä kylillä, minä autoin talon töissä ja hoidin lapsia.

Rahaa kertyi säästöön.

Hiltusen Artulta ostimme 10 ha palan maata maantien ja järven välistä Pyhärveltä. Vuosi oli 1955, kun aloitimme oman talon rakentamisen. Syksyllä ajettiin soraa talkoilla monella hevosella Kortekankaalta järven jäädyttyä. Sahapuut saimme omasta metsästä, ne sahattiin laudoiksi kenttäsirkkelillä paikan päällä. Yötä päivää kesä aherrettiin, syksyyn mennessä saimme talon asuttavaan kuntoon. Niin pääsimme muuttamaan omaan kotiin.

Toivo raivasi heinämaita lehmille ja jatkoi kirvesmiehenä koko miehuutensa ajan. Minä hoidin lapsia ja kahdesta –neljään lehmää. Myöhemmin, kun hiihtoturisteja alkoi majoittua kylään, kävin töissä Mallanderin ja Hietasen majataloissa. Lisämaata saimme Eino Kilpelän tuella Kallioaavalta ja Mairivaarasta. Sivutyönä hoidin Pyhäjärven siirtokirjastoa kotona viisitoista vuotta, kahtena iltana viikossa kirjasto pidettiin auki. Kerran kahdessa viikossa sain ottaa taksin ja käydä vaihtamassa kirjoja pääkirjastossa Pelkosenniemellä. Vapaa-aikoina Toivo pyysi muikkuja Pyhäjärvestä. Kalassa pysyttiin , jopa myytiin.

Perhe kasvoi viidellä lapsella: Rauno Matias s.1948, Sisko Soile Vuokko 1950, Airi Irene 1951, Esa Kalervo 1954 ja Sirkka Hannele 1958. Niinpä nyt on kymmenen lasten lasta ja kahdeksan lasten lasten lasta.

Tänä päivänä asumme kirkonkylässä uudessa kunnan rivitalossa. Toivo täytti 90 vuotta 12.06.2010. Terveyspalvelut ja muut palvelut ovat lähellä ja ruokapalvelukin toimii. Kuntoutuksessa käymme Veljeskodilla Rovaniemellä. Pyhäjärven koti on lasten hoidossa.

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt Matti Hulkko haastateltuaan 81- vuotiasta Gunilla Pyhäjärveä Pelkosenniemellä marraskuussa 2010